ELOKUUSSA 2020 ALOITIN matkani Tehy-lehden bloggaajana. Matkani päättyy tähän kirjoitukseen. Kirjoituksieni aiheet ovat toisinaan pulpunneet postauksiksi kuin vesi kalliopurossa ja välillä kirjoittaminen taas on ollut tahmeaa kuin täin kulku tervassa. Kirjoittaminen on siitä huolimatta ollut ajatuksia jäsentävää, reflektiota herättelevää ja omaan sisimpääni kurkistelemista. Lisäksi olen saanut näinä pandemiavuosina keinon katsoa asioita vähän ulkopuolelta, sivustakatsojana. Se on antanut omalta osaltaan hengähdystauon kaikesta.
OLEN TIETYSTI SEURANNUT myös postauksieni some-kommentointia ja yllättynyt sekä iloisesti että pettynyt ikävästi. Mielipiteitä esille nostamistani aiheista on esitetty puolesta ja vastaan, ja sehän kirjoitusteni tarkoitus on ollutkin. Herättää keskustelua. Kun kommentteja on esitetty nimenomaan kirjoitetusta aiheesta ja perustellen, olen ollut ilahtunut. Mutta kun kommentointi on osunut minuun henkilönä, nimittelevästi, olen ollut pettynyt. Tähän yritin valmistautua etukäteen, mutta silti ilkeiksi tarkoitetut kommentit ja nimittelyt ovat tuntuneet pahalle.
SOMESSA KÄYTTÄYTYMINEN on usein erilaista kuin kasvotusten, livenä. Sanomme harvoin yhtä suoraan ja ikäviä asioita toiselle ihmiselle, kun katsomme häntä silmästä silmään. Internetin ihmeellisessä maailmassa toinen ihminen on kasvoton ”joku”, jota on helppo pitää vähemmän inhimillisenä olentona. Ja inhimillisyyden vähentyessä voi alkaa käyttäytyä ilkeämmin, rumemmin ja ylipäätään kokea vähemmän empatiaa tätä toista kohtaan.
