Aikansa kutakin

Koska olen aina blogissani halunnut olla (joskus turhankin) avoin ja rehellinen, en voi olla noudattamatta tuota linjaa myös tässä ja kertoa teille jo nyt, että on tullut aika lopettaa.

Tuota päätöstä olen harkinnut jo pitkään, ja lopulta, kai neljäntenä vuotena peräkkäin kirjoittaessani marraskuun pimeydestä, tuntui siltä, että ehkä sanottavani on tältä erää sanottu. Siltä minusta on nimittäin jo jonkin aikaa tuntunut, että tärkeimmät aiheet on jo blogissani käsitelty, ainakin kaikki minulle tärkeät: mielenterveys, elämä kahden maan välillä - se, miltä tuntuu jakaa sydämensä kahteen, elämä nuorena sairaanhoitajana eri sairaanhoidon alueilla, elämä Norjassa. 

Ei kuitenkaan akuuttia hätää: jatkan vielä noin kuukauden verran bloggailua, en siis ole ihan vielä kokonaan katoamassa. Yksi suuri sysäys lopulliselle päätökselle oli kuitenkin myös sen jälkeen koittava joulu: ajatus joulusta, josta ei tarvitse muulle maailmalle jakaa yhtäkään ajatusta tai kuvaa, se tuntui suorastaan vastustamattoman ihanalta näiden vuosien jälkeen. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vaikka toki koskaan kukaan ei minua ole mistään pakottanutkaan kirjoittamaan, kauan sitten olen jo kuitenkin oppinut olevani niin bloggaamisessa kuin muussakin aikalailla kaikki tai ei mitään -koulukuntaa: jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan sitten kaikesta ja avoimesti. Sama kai pätee myös esimerkiksi ihmissuhteisiini - pinnallisista kohtaamisista en koe saavani oikein mitään, sen sijaan aidosta ja avoimesta läsnäolosta sitäkin enemmän. 

Siitä huolimatta, että päätös tuntuu monella tavalla oikealta, oli sen lopullinen tekeminen ja irtisanoutumissähköpostin lähettäminen uskomattoman vaikeaa - oksetti ja tärisytti, ja mietin että mitä ihmettä tässä oikein ollaan tekemässä, luopumassa unelmatyöstä, sellaisesta jota ei osu kohdalle kuin joskus harvoin ja kuin lahjana taivaasta. 

Mutta kas, unelmilla on tässä elämässä tapana ajan myötä muuttua: juuri nyt unelmoin laiskoista vapaapäivistä, jolloin ei tarvitse avata blogin vuoksi läppäriä, elämästä jossa ei jatkuvasti tarvitse takaraivossaan metsästää sopivia postausaiheita ja kuvia. 

Sentimentaalinen tunnepesä kun olen, tulen vielä aivan varmasti kirjoittamaan siitä, mitä kaikkea tämän blogin pitäminen on minulle vuosien varrella antanut - se on nimittäin paljon se. Pysykää siis matkassa vielä hetki, tässä vaiheessa kuitenkin jo kertaalleen kiitos siitä, että olette seuranneet matkaani. Erityiskiitos jokaisesta kauniista kommentista (onnekkaasti en koskaan mitään muuta ole tainnut saadakaan) jokainen noista sanoista on saanut bloggaamisen tuntumaan kaiken vaivan arvoiselta. 

Ihanaa sunnuntaita!

<3: Aino Katri