Ajatuksia psykiatriasta

Ei, vielä ei ole selvinnyt, jatkanko edelleenkin psykiatrialla vai hyppäänkö sittenkin takaisin somatiikan pariin. Silti olen viime aikoina tavallista enemmän pohtinut suhdettani psykiatriaan, sen herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Taustaksi niille, jotka eivät sitä tiedä: olen töissä ison yliopistosairaalan akuuttipsykiatrian suljetulla osastolla. Yleisesti ottaen meille tullaan sairauden vaikeimmissa vaiheissa, silloin kun alueelliset psykiatrian yksiköt eivät ole riittäviä. Siis kaikkein psykoottisimpina, maanisimpina, aggressiivisimpina, itsetuhoisimpina. 

Emotionaalisesti intensiivisempää työtä saa hakea. Saamme vastaamme nuoret miehet, joilla skitsofrenia on vasta puhkeamassa, joiden koko elämän suunta saattaa olla lopullisesti muuttumassa. Masentuneet äidit, joiden mieli on alkanut kaiken keskellä hajota, sirpaloitua hallitsemattomasti. Bipolaariset maanikot, joiden kroppa ja pää käyvät niin ylikierroksilla, ettei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin pakottaa rauhoittumaan. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Elämme surullisten tarinoiden keskellä. Joka päivä kuulemme taustatarinoita hyväksikäytöstä, väkivallasta, huumeidenkäytön aiheuttamista elämän syöksykierteistä. Näemme vinoutuneita perhesuhteita, rikkoutuneita perheitä. Tai sitten niitä ihan tavallisia perheitä, läheisiä suhteita perheenjäseniin, taustoja, joiden perusteella kaiken pitäisi olla kunnossa, silti, jostain kohtalon oikusta, kenties epäonnisista geeneistä johtuen, ei mieli enää kestäkään, niitä tarinoita on lähestulkoon yhtä surullista seurata.

Ja siinä kaikessa surussa piilee yhtäaikaa myös mielekkyys ja toivo. Että me saamme olla osana tekemässä noista elämistä ehkä piirun verran parempia, tukemassa niinä vaikeimpina hetkinä. Auttamassa omalla tavallamme niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat. Harva asia voittaa sitä tunnetta, kun se huonoimmassa kunnossa ollut potilas viimein kävelee osaston ovesta ulos, takaisin hetken paussilla olleeseen elämäänsä. 

Silti en voi olla miettimättä, miten kaiken tuon keskellä eläminen ja työskenteleminen meihin vaikuttaakaan. Olemme kaikki varmasti ainakin oppineet olemaan kääntämättä selkäämme muille ihmisille, kirjaimellisesti. On olemassa pelkoa ja paranoiaa, mutta meidän työssämme se on vain normaalia toimintaa, tavallisia turvatoimenpiteitä. Mutta missä vaiheessa traagisista elämäntarinoista tulee arkipäivää? Tavallaan ne sitä kai jo ovat, silti aina yhtä hätkähdyttäviä. suututtavia, tunteita herättäviä, toivottavasti sellaisina aina pysyviä. Liikaa tähän maailmaan mahtuu kyynisyyttä, turtumistakin, sitä kaikkein eniten työssäni pelkään. 

Vaikka toisaalta on kai myönnettävä, että esimerkiksi väkivallasta on tullut jo hiukan arkipäiväistä. Että joskus saa kiukustuneen nyrkin käsivarteensa, siitä ei enää jaksa hätkähtää. 

Viime aikoina olen ollut kovin väsynyt, kai osittain pimenevistä syyspäivistäkin johtuen. Nukkunut pitkiä yöunia koskaan oikein saamattani tarpeeksi lepoa. Silloin aina toisinaan mietin, että ehkä psykiatrialla pitäisi olla automaattisesti pikkuisen lyhyemmät työviikot, tasapainottamassa työn painoa. Mahdollistamassa elämään lisää niitä vastapainoisia asioita; harrastuksia, ystäviä, kaikkea sitä voimaannuttavaa, jonka avulla taas jaksaa kohdata uuden työpäivän ihmiset ja tarinat. 

Onneksi oma lomani koittaa jo jälleen kahden työpäivän päästä. Reilun viikon hengähdystauko tulee juuri nyt kai jälleen oikein tarpeeseen. 

Oikein hyvää viikonjatkoa!

<3: Aino Katri

Kommentit

Käyttäjän Julia Kuu kuva

Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi ja siitä, että olet työskennellyt ja työskentelet akuuttipsykiatrialla auttaen ihmisiä heidän heikoimmalla hetkellään <3
Itse olen bipo ja vietin Kellokosken psykiatrisella akuuttiosastolla viikon kuukausi sitten (elämäni 1. sairaalajakso). Kuvainnollisesti menin sinne raahautuen ja lähdin hoippuvin jaloin, jotka nyt ovat päivä päivältä vahvistuneet.

Kunnioitan syvästi ihmisiä, jotka pienellä palkalla tekevät kutsumustyötään siten, että kohtaavat ihmiset ihmisinä.
Siinä vaiheessa, kun ei enää jaksa, on aika tehdä välillä tai pysyvästi jotakin muuta. Itsellä 20 v sitten masentuneiden ihmisten kanssa työskentely laukaisi vakavan masennuksen. Ja nyt olen hyvästelemässä rakasta työtäni lastentarhanopettajana, koska en pysty sitä tehdä sairastumatta uupumukseen ja masennukseen. Toimintaympäristö ei vain itselle sovi.

Olen täysin samaa mieltä kuin Sinä. Vaativissa töissä pitäisi olla lyhemmät työpäivät tai ainakin jatkuvaa sosiaalista vaativaa läsnäoloa sisältävissä töissä selkeästi pari tuntia työpäivästä rajattu paperitöiden tekemiseen, joita nyt yritetään tehdä milloin missäkin välissä. Opettajien työhön sentään kuuluu pitkät lomat, ne soisi muillekin vastaavantyyppisiä töitä tekeville.

Voimia Sinulle, ja edelleen kiitos.

Julia

Käyttäjän Aino Katri Vuoriluoto kuva

Kiitos todella paljon kommentista! Niinpä, liian vähän panostetaan henkisesti raskaiden töiden tekijöiden jaksamiseen ja hyvinvointiin.

Ja kaikkea hyvää myös sinulle, tsemppiä syksyyn ja muutoksiin! <3

Käyttäjän Bipo maailmalla  kuva

Sain kaksisuuntaisen diagnoosin yli kymmenen vuotta sitten, ollessani 18. Maailma oli synkkä ja vietin vuosia ajatuksessa, etten koskaan tule olemaan töissä ja elämään normaalia elämää. Olin sairaslomalla vuosia, työkyvyttömyyseläkkeellä ison osan siitä. Hoidon, lääkityksen ja etenkin lääkäreiden avulla vuosien varrella nousin, työkokeilusta työelämään, siitä opiskelemaan ja takaisin työelämään. Ilman sinunkaltaisiasi en olisi tässä tilanteessa. En varmaan olisi elossa. Teet tärkeää työtä. Muutat elämiä, annat valoa tulevaisuuteen ja monissa tapauksissa annat myös mahdollisuuden tulevaisuuteen.

Taidan lähettää kiitoskortin entisille lääkäreilleni ja hoitajille.

Käyttäjän Aino Katri Vuoriluoto kuva

Kiitos koskettavasta kommentista!! <3 Ja todella rohkaisevaa kuulla tarinasi. Meillä akuuttipsykiatrialla harvoin saa kovin paljoa kiitosta potilailta itseiltään, siksi on niin motivoivaa ja sydäntälämmittävää kuulla sinun kaltaisiasi tarinoita. Että meillä on todella ollut merkitystä ihmisen elämään, vaikka sen huomaisikin parhaiten vasta jälkikäteen. 

Mainos
Mainos