Ennen kuin on liian myöhäistä

Tänään, 10.9. vietetään tärkeää päivää: tänään nimittäin on maailman itsemurhien estämisen päivä eli World Suicide Prevention Day. 

Jollekin ehkä kaukainenkin aihe, toisille aivan liian kipeän läheinen. Yhtä kaikki tärkeä aihe puhua ja nostaa näkyviin. 

Nimenomaan sen vuoksi, että siitä on niin kovin vaikea puhua. Itsetuhoisista ajatuksista, siitä pohjasta, jonka itsemurhaa harkitseva usein kokee kohdanneensa. Siihen johtaneista mielenterveysongelmista, kenties häpeästä, kaikesta siitä on yhteiskunnassamme niin kovin vaikea keskustella niitä edelleen värittävän stigman vuoksi. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Se stigma minua kai eniten suututtaa. Että sairauksilla voi muka olla jokin arvo, että olisi muka häpeällistä sairastaa yhtä tautia mutta ei toista. Että flunssassa ei ole mitään noloa, sen sijaan serotoniinireseptorien häiriötilassa kyllä. 

Sanotaanpa se siis vielä kertaalleen ja kunnolla: mielenterveyden häiriö voi sattua kenen tahansa meistä kohdalle. Eikä siinä ole mitään väärää, huonoa tai häpeällistä, siihen harvoin voi itse millään lailla vaikuttaa tai sitä millään lailla aiheuttaa. 

Sen sijaan niihin edelleen liittyvät mielikuvat nostavat rimaa hakeutua hoidon ääreen, puhua ongelmista avoimesti ja ääneen. Viivästyttää avun saantia niin, että joskus ehtii tulla liian myöhäistä. 

Ja sen vuoksi tätä päivää niin kipeästi tarvitaan - muistutusta siitä, että jotain on tehtävissä.  

Omassa ranteessani kannan myös toisenlaista muistutusta. Puolipistettä, joka kertoo lauseesta, jonka kirjoittaja on meinannut lopettaa, päättää pisteeseen, sittenkin tulee toisiin ajatuksiin ja muuttaa sen puolipisteeksi, jatkaakin tarinaansa.

Muistuttaa papasta, jota en koskaan saanut tavata. Papasta, joka valitsi pisteen sen sijasta. 

Se muistuttaa myös jokaisesta niistä hetkistä, kun oma jaksaminen on ollut lopussa. Jokaisesta niistä pimeistä kausista, kun en olisi halunnut muuta kuin olla olematta. Jokaista niistä hetkistä, kun on tajunnut jälleen valon kuitenkin lopulta voittavan, sillä ihan aina se lopulta voittaa.

Se muistuttaa jokaisesta niistä hetkistä, kun olen seurannut vierestä muiden kamppailua, kuolemanjanoa. Ymmärtänyt sen pohjattoman tyhjän kivun, tuntenut yhtä pohjatonta avuttomuutta vieressä. Tuntenut sitäkin suurempaa riemua, kun tarina viimein kääntyykin uuteen suuntaan.

Ja mikä tärkeintä, tuossa omassa puolipisteessäni kannan myös armoa. Niin kovin pitkään minäkin tunsin suunnatonta, pohjatonta häpeää sisälläni lymyilevästä pimeydestä, siitä joka saa ajoittain maailman mustenemaan. Häpeää, joka sai kääntämään kaiken kivun sisälle päin, piilottamaan syvälle pois muiden silmistä. Kunnes opin, että pimeys on aavistuksen vähemmän pimeää, kun raottaa oveaan sinne; kun avaa suunsa, on edes pikkuriikkisen avoimemmin sellainen kuin on.

Mitä yksittäinen ihminen sitten voi minun mielestäni omassa elämässään tehdä asiaa auttaakseen? 

Kuuntele, ole läsnä. Älä vaihda puheenaihetta, kun joku yrittää kertoa sinulle jotain, mikä tuntuu epämukavalta kuulla. Usko pois, sitä on vielä vaikeampi kantaa sisällään.

Pysy vierellä, vaikkei sitten joka ainut hetki. Auta luottamaan siihen, että vaikeiden aikojen jälkeenkin olet vielä toisen elämässä läsnä, älä haihdu pois kun kaikki ei olekaan aina vain helppoa ja kivaa.

Jos huomaat ihmisen käytöksen kovasti muuttuvan, kollegan tekevän töitä aiempaa tehottomammin, huomaat että toinen ei oikein tartu toimeen, sen sijasta että puhut tästä ihmisestä pahaa selän takana, valitat muille ihmisille, mene ja kysy häneltä, onko kaikki kunnossa. 

Oikein hyvää, aavistuksen tavallistakin ymmärtäväisempää ja läsnäolevampaa maanantaita!

<3: Aino Katri

Kommentit

Käyttäjän Mäkinen Mikko kuva

Hieno teksti
Käyttäjän Aino Katri Vuoriluoto kuva

Kiitos! 

Mainos
Mainos