Erilaista suomalaisuutta

Olen näiden vajaan kolmen vuoden aikana täällä ehtinyt törmätä varsin monenlaisiin tänne muuttaneisiin suomalaisiin. On erilaisia taustatarinoita: ensinnäkin se perinteisin - rakkaus. Toisilla työt, komennukset, jotkut meistä kai muuten vain maailmalle lähteneitä, tänne ajatutuneita. 

Kiehtovalta kuitenkin tuntuu, miten monenlaisia eri suhtautumistapoja joukossamme tuntuu olevan suomalaisuuteen, omiin juuriin. Toiset reissaavat jatkuvasti Suomen ja Norjan väliä, pitävät tiiviisti yhteyttä suomalaisiin ystäviinsä, hakeutuvat muiden suomalaisten seuraan myös täällä Norjassa. Toiset eivät muuttonsa jälkeen juuri katso taakseen, kiertävät kaukaa täkäläiset suomalaisten kokoontumiset ja tapahtumat. Ovat välittämättä suomalaisista juhlapyhistä, eivät haikaile ruisleivän ja karjalanpiirakoiden perään. Kuullessaan suomea puhuttavan jossakin mieluummin vaihtavat suuntaa kuin kulkevat sitä kohti. 

Jotenkin kovin hyvin ymmärrän molemmat suhtautumistavat: On vaikea integroitua yhteiskuntaan, jos pitää toisesta vielä kovin tiukasti kiinni, jos ei avaa elämäänsä lainkaan jollekin uudelle. Silti itseni on vaikea ymmärtää halua unohtaa oma kulttuurinsa, päinvastoin siitä kiinnipitäminen tuntuu täällä entistäkin tärkeämmältä. Kuten joskus olen ääneenkin nauranut: ikinä ennen en oikein kuunnellut suomalaista musiikkia, kunnes muutin ulkomaille. Nykyään Spotify-tilini on täynnä Vesalaa, Putroa ja Vartiaista. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Samoin suomen kieltä en osannut arvostaa lainkaan samoilla tavoin kuin nykyään, nykyisin kun se kuulostaa lähinnä pieneltä palalta taivasta kaiken pinnistelemisen, loputtoman epämukavuusalueen ja kielioppivirheiden kammoamisen keskellä. En osannut arvostaa sen ainutlaatuisuutta muiden kielien joukossa, sen ilmaisuvoimaa kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan, sanojen vivahteita ja kai lopulta kaikkein eniten sitä, miten itse ymmärrän ne vivahteet, asia jonka oppiminen kestää niin kovin pitkään uuden, vieraan kielen kohdalla. 

Ja niitä pieniä suomalaisen kuttuurin piirteitä, niitä en ikinä olisi osannut arvostaa ilman etäisyyttä. Suoraviivaisuutta ja selkärankaa, hiljaisuuden hyväksymistä, arvostamistakin. Nöyryyttä, sitä ehkä kaikkein eniten, rehellistä sisukasta sydäntä joka myöntää virheensä silloin kun niitä tekee, on valmis ottamaan vastuun itsestään ja teoistaan. 

Toisaalta, tyypillistä kai on myös se, että kuten yleensäkin elämässä asiat, myös suomalaisuuteensa suhtautuminen menee herkästi erilaisissa vaiheissa. Kai jokainen meistä kokee ja tarvitsee myös ne perinteiset vaiheet: ensin innostumisten, Norja-huuman. Sitten väsymyksen, turhautumisen täkäläisiin tapohin, kiukunkin, kaipuun vanhaan hyvään kotimaahan. Sitten kenties jälleen etäisyyden ottamisen, sen voimakkaamman integroitumisen vaiheen. Lopulta toivottavasti tasapainon Suomen ja Norjan välillä. 

Itse koen (tai ehkä eniten toivon) olevani melko lähellä jo tuota tasapainoa. Se kaikki hyvä ja tuttu, minkä jätin Suomeen taakseni ja mitä alkuaikoina niin kovasti kaipasin, on saanut aina vain vähemmän jalansijaa arjessani. En enää mieti yhtä paljon kuin aiemmin Turkua ja Aurajokirantaa, en ruokakauppojen valikoimia, olen oppinut kai hyväksymään sen, että sitä on vain elettävä vallitsevien olosuhteiden ympäröimänä. Hyväksymään sen, ettei kaupoista todellakaan saa niitä samoja asioita, joihin Suomessa vuosien aikana ehti tottua, vaan on niiden sijaan oppinut uudet tottumukset.

Kaikesta siitä huolimatta on yksi asia, josta ei kai koskaan pääse yli, jota ei koskaan pysty korvaamaan: ihmiset. Perhettä ja ystäviä minä kaipaan, lähestulkoon yhtä kovasti kuin alkuaikoinakin, ajoittain enemmänkin. Ystävyydestä ja ihmissuhteista olen kuitenkin ajatellut kirjoittaa oman postauksensa lähiaikoina, pysykäähän kuulolla. 

Ihanaa sunnuntaita!

<3: Aino Katri

Mainos
Mainos