Itsenäisyyspäivä

Hyvää itsenäisyyspäivää ja Suomen 100-vuotisjuhlaa! Päivän kunniaksi ajattelin jakaa kanssanne muutaman ajatukseni siitä, mitä suomalaisuus minulle merkitsee.

Koskaan en nimittäin ole pohtinut omaa kansallisuuttani ja kulttuuriani yhtä paljon kuin muutettuani ulkomaille. Koskaan en ole myöskään arvostanut sitä näin paljon. 

Aina välillä mietin, onko minulla oikeutta kaikkiin näihin kauniisiin sanoihin kotimaastani? Onko minulla oikeutta ylistää maata, jonka itse päätin jättää taakseni? Että jos kerran se on niin ylivertainen, miksi koskaan oikein lähdinkään?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Asiat eivät onneksi ole niin yksioikoisia. Se, että rakastan kotimaatani ja äidinkieltäni, ei vie pois esimerkiksi sitä tosiasiaa, että sairaanhoitajana Suomessa työskentelemisestä on tehty suureksi osaksi palkkaan nähden kohtuutonta, resurssien puutteessa turhauttavaa ja uuvuttavaa. Koska työ on varsin iso ja tärkeä osa elämää (kenties erityisesti meille suomalaisille), on kai ymmärrettävää, että tilaisuuden koittaessa on kokeiltava jotain muuta. Sitä paitsi, ylipäänsäkään se, että arvostaa toisiakin maita, ei vie pois sitä, mitä kotimaa kuitenkin merkitsee.

Ja mitä se sitten minulle merkitsee?

Oikeastaan aivan kaikkea, erityisesti täällä kaukana poissa. Se on äidinkieli, jolla kommunikointi tuntuu kaikkein keveimmältä. Äidinkieli, jonka vivahteet ymmärtää mitään muuta kieltä paremmin, jota itse myös osaa taivuttaa käyttöönsä luontevammin kuin mitään muuta. Kieli, jolla puhuttuna kaikki saa toisenlaisen merkityksen, painavamman ja arvokkaamman. Kieli joka tuntuu kodilta, missä ikinä maailmassa onkaan.

Se on mielenmaisema. Usein muita synkeämmäksi koettu, sitä en itse kuitenkaan allekirjoita. Synkän tai pimeän sijasta tumma, kuin metsän tumman vihreä - arvokas ja tyyni maisema, joka ei kiellä elämästä tummempiakin värejä. Joka osaa nähdä kauneutta muussakin kuin valoisissa päivissä. 

Se on pieniä arkipäiväisiä asioita. Ruisleipää ja Fazerin suklaata. Suorapuheisuutta ja rehellisyyttä. Karjalanpiirakoita munavoilla. Marraskuun pimeyttä ja valoisia kesäöitä. Vilpittömyyttä niin ilossa kuin surussakin. 

Se on Finlandia-hymnin arvokasta jylhyyttä. Se on sisukkuutta, sitä ettei anneta periksi tai aina mennä aidan matalammasta päästä ylitse. Se on Talvisota; meidän sukupolviemme kohdalla edelleen muistutus siitä, miten mikään täällä ei ole itsestäänselvyys, ei itsenäisyys eikä elämä. 

Joskus on kuitenkin lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle - milloinkaan en ole arvostanut kotimaatani yhtä paljon kuin nyt, joutuessani olemaan siitä erossa ja uskon, että jos joskus palaan Suomeen, tulen myös muistamaan tuon opetuksen lopun elämääni. 

Onneksi kuitenkin en ole täällä suomalaisenakaan yksin, päinvastoin: illalla saan vieraakseni kymmenkunta muuta upeaa suomalaisnaista, joiden kanssa nostaa malja rakkaalle kotimaalle, katsoa Linnan juhlia kuten perinteisiin kuuluu. Sytyttää ikkunalle kynttilät, syödä karjalanpiirakoita ja sitä maailman parasta suklaata.

Aiempia ajatuksiani suomalaisuudesta voit muuten lukea myös täältä.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää, olitpa sitten koti-Suomessa tai ulkomailla!

<3: Aino Katri