Kun kiehahtaa

Ihan alkuun on todettava, että yleisesti ottaen olen koko Norjassa oloni aikana kokenut tulleeni vastaanotetuksi ystävällisesti ja arvostaen. Siitä huolimatta, otsikon mukaisesti, aina välillä vastaan tulee tilanteita, jolloin pääsee pikkuisen kiehahtamaan, olkoonkin se sitten yleensä pidettävä ammatillisuuden vuoksi oman päänsä sisällä. (Ja näköjään lopulta purettava tänne.)

Ja varoitus: teksti sisältää kärjistämistä, tunteilla reagointia, pikkuisen marttyyriksi heittäytymistäkin, mutta joskus sillekin on paikkansa ja tunteet on päästävä purkamaan jonnekin.

Jokin aika sitten töissä sattui tilanne, jossa potilas oli saatettu toiselle puolelle sairaalaa tutkimuksiin, mutta yhtäkkiä kieltäytyikin palaamasta hoitajan mukana osastolle. Koska työvuorossa oli lisäkseni lähinnä melko kokemattomia sijaisia monen vakityöntekijän ollessa kesälomalla, päädyin lopulta itse juoksemaan paikalle selvittämään tilannetta. Lounastunnillani tietysti, kuinkas muutenkaan. En olisikaan halunnut syödä saati pitää kaiken kiireen keskellä taukoa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Paikalle saavuttuani sain potilaan kiukusta kunnolla osani. Sain kuulla, miten en ole oikea nordmann, en edes tunne Norjan perustuslakia. Niin että parasta olisi vain palata takaisin sinne mistä tulenkin.

Omassa työssäni on opittava kestämään paljon asiatonta kritiikkiä, aggressiota, joskus henkilökohtaisiin ominaisuuksiinkin menevää kommentointia, ja yleensä siedänkin sen varsin hyvin. Jostain syystä tuo tilanne kuitenkin pääsi menemään pinnan alle, vaikka oma kiukku olikin pidettävä piilossa ja keskityttävä varsinaisen tilanteen ratkaisemiseen. 

Mutta mitä olisin sanonut, jos olisin voinut vastata avoimesti noihin syytöksiin? Mitä haluaisin ylipäätään sanoa näille omaan napaansa tuijottaville norjalaisille?

- En tunne kovin montaa norjalaista jotka varsinaisesti kovin syvällisesti tuntisivat Norjan perustuslakia. Ja miten sen tunteminen ylipäätään vaikuttaa suorittamaani hoitotyöhön?

- En vie yhdeltäkään norjalaiselta työpaikkaa. Sairaanhoitajia ja muita terveysalan työntekijöitä kun ei mitenkään ylenmäärin täälläkään ole, joten jos meitä suomalaisia ja muita maahanmuuttajia ei olisi töissä terveysalalla, eipä olisi tilalla ketään muutaakaan ja tuokin potilas saisi melko paljon huonompaa hoitoa työvoiman puuttuessa. 

- Ja erityisesti, kun kyse on meidän työstämme: olen muuttanut tähän vieraaseen maahan, opetellut uuden kielen, rakentanut elämäni uudelleen, vain noustakseni joka armas aamu pitämään huolta niistä, joita moni tässä yhteiskunnassa pitää pohjasakkana. Niitä, jotka saavat ympäröivän maailman tuntemaan olonsa epämukavaksi. Joita on helpompi sietää, kun he ovat muiden seinien sisällä, poissa silmistä.

Niitä, jotka ovat nähneet tämän maan ylenmääräisen rikkauden kääntöpuolen, olleet osana maan suhteettoman suurta huumeongelmaa. Saaneet päänsä lopulta tarkoituksettoman sekaisin. Niitä, joita ohikulkijat pelkäävät, pitävät arvaamattomina, vaarallisina.

Joka päivä minä asetan itseni alttiiksi väkivallan vaaralle. Kestän ansaitsemattoman aggression, jätän lounastaukoni jälleen kerran väliin. Olen alttiina, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. En edes kuvittele saavani työstäni kiitosta, olenhan useimpien potilaiden mielestä vain osa systeemiä, joka sulkee terveitä ihmisiä ihmisoikeuksien vastaisesti lukkojen taakse, pitää syyttä vankinaan. 

Ja mikä on palaute?

Painu takaisin kotimaahasi, finnjævel

 

P.S. Onneksi suurin osa työpäivistä menee vähemmän kiukutellen, puolin ja toisin. Siitä kiitos erityisesti työkavereiden solidaarisuudelle, joskus melko laaduttomalle ja mustallekin huumorille sekä myös niille toisenlaisille tarinoille.

<3: Aino Katri