Maratoneista, juoksemisesta, hitaudesta

Tosiaan, viime sunnuntaina oli vihdoin aika juosta Plitvicen järvien maraton, syy koko Kroatian reissuun. Alunperin haaveenani oli ollut lähteä juuri tuona viikonloppuna juoksemaan Huippuvuorien maratonia, työpaikan vaihtumisesta johtuen kuitenkaan en ollut varma siitä, saisinko tuon viikonlopun vapaaksi, joten en ollut uskaltanut varata matkaa ajoissa valmiiksi. Niinpä, kun asia viimein varmistui, oli aika lailla jokaikinen Huippuvuorten hotelli jo varattu ja minun oli luovuttava suunnitelmasta.

Koska olin jo henkisesti ehtinyt valmistautua uuden maratonin juoksemiseen, ja tuo viikko jo anottuna vapaaksi, päädyin googlailemaan muita vaihtoehtoja. Jännä juttu, Tukholman maratonia, joka olisi käytännön kannalta ollut monin verroin helpompi, en tullut edes ajatelleeksi. Sen sijaan törmäsin netissä Plitvicen kansallispuistossa järjestettävään maratoniin, joka sopivassa eksoottisuudessaan kuulosti juuri oikealta minulle. Juoksu upeissa järvimaisemissa, jännittävässä ympäristössä kuulosti houkuttelevalta kokemukselta.

Ja upea kokemus se olikin. Siitäkin huolimatta, että alkuvuotta varjosti väsymys ja uuden työn aiheuttama kuormitus, treenikauden katkaisi yli kahden viikon sairastelu, kuumat säät hankaloittivat loppukauden treenejä. Puhumattakaan edellisten päivien huimista kävelymääristä reissussa. Siispä yritin parhaani mukaan lähteä juoksulle kokemuksen tavoittelu edellä, ilman aikapaineita. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mutta kuka meistä muka ei ollenkaan mieti aikaa kisoja juostessaan? Kuka muka pystyy oikeasti vain nauttimaan juoksemisesta, miettimättä lainkaan sitä, millä vauhdilla etenee, kuinka monta ohittaa, kuinka moni juoksee ohi?

Plitvicen maraton osoittautui huomattavasti ennakoimaani vaativammaksi. Profiililtaan juoksu nimittäin oli lähinnä pelkkää ylä- tai alamäkeä, tasaista juoksua pääsi harrastamaan matkalla yhteensä korkeintaan muutaman kilometrin verran. 

Sen lisäksi, että on vaikea pitää yllä tasaista juoksuvauhtia, tuntuu ainakin minusta ylä- ja alamäkien juokseminen lihaksille kovin haastavilta ja erityisen kuormittavilta, ainakin kun lenkkinsä on tottunut juoksemaan lähinnä tasaisessa maastossa. Ylämäissä oli minun monesti pakko suosiolla vaihtaa kävelyyn, ainakin kun ylämäkeä riitti 11 kilometriä putkeen, oli välillä pakko antaa sykkeen laskea edes vähän jaksaakseen kaikki kilometrit läpi. Alamäessä puolestaan on vaikea ottaa menetettyä vauhtia kiinni, vaikka painovoima kuinka auttaisikin. 

Kaikkeen tuohon olisi minun pitänyt osata varautua etukäteen, onhan juoksun profiili varsin selkästi reittikartan yhteydessä esitettynä, jotenkin en vain ollut osannut reagoida siihen. 

Itse reitti oli toki toki melko upea, ei kuitenkaan aivan niin hieno kuin olin etukäteen odottanut, sillä reitti ei kulkenut (ymmärrettävästi) lopulta kovinkaan läheltä järviä, sillä niitä ympäröivät lähinnä pienet, turistien täyttämät polut. Silti paikoitellen avautuivat upeat näkymät laaksoon ja näkyipä onneksi vilauksia itse järvistäkin matkan varrella. Ja onneksi olimme tosiaan ehtineet kiertää järvet jo edellisinä päivinä, nuo kymmenettuhannet askeleet toki tuntuivat jaloissa maratonpäivänäkin. 

Lopulta pääsin maaliin varsin odotetussa ajassa: 5 tuntia 15 minuuttia. Ei siis lainkaan ensimmäisestä maratonistani parantaen, päinvastoin, kuitenkin olosuhteisiin nähden kelvollisesti, pelkona kun oli, etten jaksaisi edes maaliin saakka yllämainittujen ongelmien vuoksi. 

Mietin kuitenkin, että eihän tuollaisesta ajasta kehtaa edes puhua, monien mielestä alle 10 km/t vauhti kun ei edes ole juoksua ollenkaan, pelkkää hölkkäilyä. Kehtaako sitä edes kutsua itseään juoksijaksi, puhua maratoneistaan ääneen, kun ei tuon parempaan aikaan pysty.

Sitten tajusin: ehkä minäkään en ajattelisi noin, jos netti ei olisi täynnä niitä kovempien juoksijoiden kertomuksia. Jos löytyisi tarinoita meistä hitaammistakin, meistä jotka silti sinnikkäästi haluamme juosta, nauttia juoskemisesta, kisojen tunnelmasta, käydä läpi tuntikausien rääkkiä. 

Eli tässä minä olen: Olen Aino Katri, olen hidas juoksija. Olen takkuillut vauhdin kanssa koko pienen juoksijan urani, en tunnu saavani nopeutta lisää vaikka kuinka treenaisin, vaikka juoksisin intervalleja ja tempoja kuinka paljon tahansa. Olen itse asiassa ollut hidas lapsesta asti: ala-asteessa kunnan koulujen välisissä kisoissa en pärjännyt lainkaan 60 metrillä, sen sijaan 800 metrillä pääsin edes neljänneksi, liikuntaa harrastamattomalle pienelle ihmiselle se oli aikanaan kova saavutus. Edelleenkään en oikeastaan koskaan lyö juuri ketään nopeudessa, sen sijaan sinnikkäästi jaksan juosta hitaasti mutta pitkään.

Ja sekin on ihan ok.

Silti, ehkä syksyllä Oslossa päästään edes hiukan nopeampaa. ;)

Oikein hyvää sunnuntaita!

<3: Aino Katri

Mainos
Mainos