Marraskuusta

Palattuani Albaniasta en ole ottanut kamerallani ainuttakaan kuvaa. En edes yllättynyt tai ihmetellyt tuota huomattuani: päivät täällä Oslossa ovat olleet lähes poikkeuksetta täynnä ankeaa harmautta, niin pimeitä päiviä, että tuntuu siltä, etten ole nähnyt vilaustakaan auringosta pitkiin aikoihin, vesisadetta sen sijaan senkin edestä. 

On sentään ollut paljon positiivistakin: on helpompi vain sytyttää kynttilät palamaan, ottaa rennosti ja löhötä kotisohvalla, kun ulkomaailma ei huuda villiä vetovoimaansa. Ja sitä lepoa on todella viime aikoina tarvittu, tuntuu siltä, ettei mikään unimäärä riitä viemään pois tätä harmauden ympärilleen levittämää väsymystä. 

En kai ole ainoa, jolle marraskuun pimeys ottaa koville?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Toisaalta, marraskuulla on yksi ehdoton paras puoli: yksikään marraskuu ei koskaan ole kestänyt ikuisesti, eikä tämäkään tulle kestämään. Aika kuluu väistämättä, harmaudessa ja tihkusateessakin, päivä päivältä ollaan lähempänä valoisempia aikoja, eikä sitä mikään voi muuttaa. Marraskuu on minulle siis myös täynnä voimakasta toivoa, on helppo muistaa ja uskoa siihen, ettei mikään kestä ikuisesti, ei myöskään harmaus. 

Sitä paitsi sen harmauden keskellä valoisat hetket tuntuvat entistäkin valoisammilta: sateisen sunnuntain ystävien järjestämä syntymäpäiväbrunssi, konsertti-ilta poikaystävän kanssa, ne harvat hetket kun taivaalla näkyy kaistale sinistä, ne hetket tuntuvat sitäkin arvokkaammilta, mitä harmaampia niitä ympäröivät päivät ovat. 

Ja silti, kaikkein arvokkaimmilta tuntuvat hetket mahtuvat nekin marraskuuhun: se kun saa pimeyden väsyttämänä tavallisena keskiviikkoiltana istua alas ystävän kanssa, rapsutella koiraa, olla juuri siinä juuri sellaisena kuin on - marraskuisen harmaana, aitona. Se kun saa käpertyä ihan yhtä väsyneen poikaystävän kainaloon, olla yrittämättä olla mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä on, se on marraskuun armoa sekin. 

Yhdestä asiasta tulen aina vain vakuuttuneemmaksi: meistä jokainen on kauneimmillaan silloin kun ei yritä mitään. Kun on juuri sellainen kuin on, avoin, haavoittuva, tai oikeastaan luultavasti jo haavoittunut, elämässä omat kolhunsa saanut. Ne kolhut kun ovat usein niitä, jotka erottavat meidät toisistamme, saavat meidät oppimaan, muokkautumaan elämässä juuri sellaisiksi kuin olemme, omiksi itseiksemme.

Oikein hyvää, rentoa ja armollista marraskuun jatkoa!

<3: Aino Katri

(Sattuneista syistä postauksen kuva lokakuisesta Albaniasta)