Monikulttuurista monimutkaista rakkautta

Jostain syystä nuoresta saakka haaveilin aikanaan löytäväni ulkomaalaisen miehen. Kai tuossa kuvitelmassa oli jotain erilaista, eksoottista, ihan vain coolia ja mitäpä muuta sitä juuri nuorena haluaa kuin elää niin viileää elämää kuin mahdollista. 

Elämä vei toisenlaiseen suuntaan, ja hautasin haaveet niin ulkomailla asumisesta kuin ulkomaalaisesta miehestäkin. Kunnes eräänä päivänä astuin kuin astuinkin lentokoneeseen, lähdin toteuttamaan yhtä suurimmista unelmistani, muutin Norjaan. Noin viikko lentokoneeseen nousun jälkeen koputin tuntemattoman ihmisen ovea, toistaiseksi vieraan, joka yhteisen tutun kanssa oli kutsunut minut illalliselle. Vähänpä silloin tiesin siitä, mihin yksi sunnuntai-ilta voi myöhemmin elämässä johtaa. 

Ja tässä sitä sitten ollaan, toteuttamassa sitä toista suurta unelmaa, parisuhdetta ulkomaalaisen miehen kanssa. Mutta niin kuin unelmille usein käy, ei tämäkään unelma osoittautunut niin yksioikoisen kevyeksi tai helpon onnelliseksi kuin sitä joskus haavekuvissaan luuli. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Itse parisuhde jätettäköön tuota toista osapuolta kunnioittaakseni sikseen, mutta parista varsin yleismaailmallisesta ilmiöstä monikulttuuristen parisuhteiden monimutkaisuudesta teki mieleni kirjoittaa, sekä omista näkökulmistani aiheeseen. Toki termi monikulttuurinen minua pikkuisen tässä yhteydessä naurattaa; poikaystäväni tulee niinkin eksoottisesta ja kaukaisesta maasta kuin Ruotsista, suuria kulttuurishokkeja ei siis varsinaisesti matkan varrella ole koettu (mitä nyt toinen laittaa voileipänsä päälle mitä kummallisempia asioita ja usein lipsauttaa suustaan eller hur?). 

Itse uskon, että suurimman haasteen kahden maan (tässä tapauksessa kolmen) väliselle parisuhteelle on kieli. Kieli väkisinkin ensinnäkin rajoittaa kommunikointia: joskus minua surettaa se, ettei toinen, itselleni tässä elämänvaiheessa rakkain ja tärkein ihminen, tule koskaan ymmärtämään Vesalan Sinuun minä jään -kappaleen kauneutta, ei sanojen hienovaraista haikeutta ja tunnelmaa. Ei ymmärtämään Juha Itkosen teosten kielen herkkyyttä, ei lempirunojani, monia niistä sanoista, jotka elämässäni ovat merkinneet eniten. 

Tuo samainen kieli tuo myös rajoituksensa parisuhteen tulevaisuudelle: kuinka vaikeaa olisikaan koskaan meidän yhdessä muuttaa Suomeen, maahan, jossa väitetään pärjäävän ruotsilla missä vain, mutta totuus on jotain aivan toista. 

Siitä kai on sukellettava suoraan kaiken raskaimpaan todellisuuteen: tähän ihmiseen sitoutumalla sitoudun samalla myös kokonaiseen toiseen maahan, ainakin jollain tasolla, tässä tapauksessa ehkä kahteen. Siinä on kuulkaas sitoutumiskammoiselle ihmiselle, jolla kesti puolitoista vuotta edes ostaa itselleen sänkyä koska entä jos kuitenkin haluan muuttaa ja sitten siitä pitää päästä eroon, sellaiselle ihmiselle siinä riittää aika paljon pureksittavaa, eikä sen painoa teini-ikäisenä osannut kuvitellakaan. 

Tässä meidän tapauksessamme kielikysymys on jopa surkuhupaisalla tavalla sitäkin monimutkaisempaa: meistä kumpikaan ei asu kotimaassaan eikä käytä arjessa omaa äidinkieltään. Siispä meidän elämässämme on automaattisesti kolmaskin kieli läsnä, jota loogisesti tietysti käytettäisiin myös yhteisenä kotikielenä. 

Mutta kas, norja ei minulta varsinaisesti saapuessani vielä niin kovin sujuvasti luonnistanut, sitä paitsi kaveriporukkamme kansainvälisyys muutenkin luonnollisesti asetti käyttökieleksi englannin, jona sen pysynyt nykyhetkeen asti. On siihen toki muitakin syitä kuin vain tottumus: koska norja ja ruotsi ovat niin lähellä toisiaan, ja toista voi aina paikata toisella, tuntuisi suorastaan epäreilulta, jos toinen saisi puhua lähes omaa äidinkieltään, kun taas itse joutuisi jatkuvasti pinnistelemään niin töissä kuin vapaa-ajallakin. 

Siis: meidän yhteinen elämämme koostuu neljästä kielestä. Kuvitellaanpa, jos aikanaan me päädymme naimisiin ja saamaan lapsia, millaiseen kielisoppaan nuo raukat oikein joutuvatkaan. Suomea ja ruotsia vanhempien kanssa, kotona kaikkien kesken englantia, ulkomaailmalle norjaa, en tiedä riittääkö kenenkään lapsen kapasiteetti moiseen. 

Ja samalla: en keksi montaa suurempaa rikkautta kuin kielen, ja mitä useampi sitä parempi. Senkin takia kai haluan pitää englannista kiinni, siitä ensimmäisestä ja kai edelleen ainoasta vieraasta kielestä, jonka puhuminen tuntui aidosti luontevalta, jolla ihan oikeasti tunsi pystyvänsä pukemaan tunteitaan ja ajatuksiaan sanoiksi. Eikä toisaalta ole maailmassa montakaan suloisempaa asiaa kuin se kun poikaystävä huikkaa ovelta kotiin tullessaan 'moikka', jossa kaiken harjoittelun jälkeenkin kuuluu pienen pieni ruotsalainen vivahde.

Riittää toki niitä pienempiäkin haasteita: jouluaattona ei ajella toisen vanhempien luota seuraaville, ei käväistä sunnuntaikahveilla kotona. Ruokapöytäänsä on hyväksyttävä välillä kaikenlaista kummallista (onneksi sentään löytyy myös yhteisiä, yhteenliittäviä perinteitä kuten torstainen hernekeitto ja pannarit!).

Ja kuitenkin, kuten niin monissa asioissa: ne hyvät puolet kantavat haasteiden yli. Olen paljon miettinyt sitä, miksi tämä nykyinen elämäni tuntuu haasteistaan huolimatta niin hyvältä ja kotoisalta, ja olen tajunnut sen ehkä kumpuavan samasta lähteestä - olen ympäröinyt itseni kaltaisillani ihmisillä; uteliailla, avomielisyyteen pyrkivillä, haasteita kaihtamattomilla, vieraisiin elämäntapoihin ja kulttuureihin ennemmin innolla kuin pelolla suhtautuvilla ystävillä ja - mikä tärkeintä - arkeni tärkeimmällä kumppanilla. Että saa jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ymmärtää sen vieraisiin maihin ja elämäntapoihin kohdistuvan janon, joka koko elämässä on kulkenut mukana, se on aikamoisen isoa ja tärkeää. 

Niin että kyllä, joskus täytyy lähteä merta edemmäs kalaan. 

Ihanaa viikonloppua!

<3: Aino Katri