Paluuahdistus

Aivan ensin: kyllä, selvisin maratonista, jopa ihan kunnialla viimekertaiseen suhteutettuna. Siitä ja juoksemisesta yleensä kuitenkin myöhemmin lisää.

Nyt on pakko puhua paluusta, paluusta kotiin. 

Se ei nimittäin tällä kertaa ollut helppo. Lomanloppumisahdistus alkoi nostaa päätään jo sunnuntai-iltana, yhtäaikainen levottomuus ja toisaalta ärsytys siitä, että loma tosissaan on aivan pian jo ohi. Maanantaina olikin lähdettävä jo heti aamulla liikkeelle, ensin bussilla Zagrebiin, keskustasta bussilla lentokentälle, sieltä Munchenin kautta lentäen lopulta Osloon, Gardermoenilta kotiin. Etappeja siis oli edessä riittämiin. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Sitten Zagrebin kentältä eteenpäin alkoivat asiat mennä pieleen. Lento Muncheniin oli myöhässä, en siis olisi enää ehtinyt vaihtolennolle. Minut buukattiin Frankurtin koneeseen, josta kotiin pääsy olisi vasta lähempänä keskiyötä. Olin kuitenkin tyytyväinen, sillä olin ehtinyt pelätä, etten lainkaan ehdi saman päivän aikana kotiin enkä seuraavan päivän aamuvuoroon. 

Frankfurtin konekin oli myöhässä, tietysti. Teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, onneksi vaihtoaikaa Frankfurtissa oli myöhästymisestä huolimatta jäljellä vielä puolen tunnin verran, kuvittelin sen hyvin riittävän. Se mitä en ollut kuitenkaan ollut osannut odottaa, oli se, että Frankfurtissa minua odotti niin uusi passikontrolli kuin turvatarkastuskin. Siinä turvatarkastuksen jonossa seisoessani ei siitä naurusta ollut enää oikein mitään jäljellä, enää pelkästään kiukutti ja itketti. 

Terminaali oli kaukana lentokentän toisella puolella, jouduin juoksemaan maratonin rampauttamine jalkoineni halki terminaalien reisien vihloessa kivusta. 

Samalla miettien, että enhän minä edes halua palata. 

En jaksa. En jaksa Norjaa, en jaksa norjan kieltä. En jaksa sitä, miten raskaalta elämä niin kovin usein tuntuu. En jaksa sitä, miten minusta jatkuvasti tuntuu siltä, että olen aina toisia pikkuisen hitaampi, epävarmempi, toisen luokan kansalainen. En jaksa palata työpaikkaan, jossa koen olevani niin kovin yksin. 

Tiistaiaamuna töissä: jouduin kulkemaan rappusten sijasta hissillä, sillä tavallinenkin käveleminen teki edelleen aivan riittävän kipeää. 

Kukaan ei kysynyt, miten loma oli sujunut, kukaan ei huomannut minun edes olleen poissa. Kukaan ei kysynyt maratonista, enhän ole oikein kenenkään kanssa vielä niin läheisissä väleissä, että asia olisi tullut esiin, ne joiden kanssa asiasta oli ollut puhetta eivät tulleet muistaneeksi sitä, itse asian puheeksi ottaminen puolestaan nyt olisi ollut aivan liian epäsuomalaista brassailua

Istuin siis kahvihuoneen pöydän ääressä särkevine jalkoineni, rakkoineni, uskomattominen kokemuksineni ja muistoineni ilman, että olisi ketään jolle niitä jakaa. Nämä asiat toimivat toki kahteen suuntaan, en siis syytä ketään muuta; en vain itsekään ole osannut vielä muodostaa työkavereihini sen läheisempiä suhteita, niiden luominen vaatii minulta introverttinä varmasti vielä erityisen paljon aikaa. Sinä päivänä se kuitenkin tuntui kovin pahalta. Kovin yksinäiseltä. 

Luulen pudotuksen olleen tällä kertaa vieläpä tavallista kovempi siksi, että lomaan tiivistyi niin kovin monta asiaa, joita olin suunnitellut ja odottanut pitkään; poikaystävän syntymäpäiväjuhlat, itse syntymäpäivä, reissu, maraton. Yhtäkkiä, kaiken actionin jälkeen putosinkin tyhjyyteen, tavallaan onnelliseen suunnittelemattomuuteen, joka juuri sillä hetkellä tuntuikin kuitenkin vain mustalta aukolta. 

Mutta kyllä täältäkin kuopasta vielä noustaan. Tänään saadaan sille hyvä alku: helteinen piknik rakkaan ystävän kanssa, tapaaminen suomalaisten kollegojen kanssa, illalla vielä entisen työkaverin juhlat, niiden ihmisten kanssa, jotka edellisen maratonin jälkeen kyselivät ja juhlistivat kokemusta kanssani, elivät mukana. Jokainen hyviä muistutuksia siitä, että kyllä tämä elämä täällä oikeasti on hyvää ja onnellista, vaikka se joskus tuntuisikin vaikealta. 

Oikein hyvää, rentouttavaa viikonloppua! 

<3: Aino Katri

 

 

 

 

Mainos
Mainos