Psykiatriaa, pakkoa ja ihmisyyttä

Ihmismieli se on sitten ihmeellinen. On mieliä, jotka pystyvät käsittämään atomien rakenteita, tutkimaan maailmankaikkeutta, hahmottamaan kvanttifysiikkaa.

Ja toisaalta: on ihmismieliä, jotka hajoavat. Saavat lakkaamaan syömästä, liikkumasta; näkemään, kuulemaan, haistamaan asioita joita ei ole.  

On ihmismieliä, jotka saavat pelkäämään lähestulkoon kaikkea ja kaikkia niin paljon, ettei koe olevan muuta vaihtoehtoa kuin puolustautua kaikin keinoin. On ihmismieliä, jotka eivät jaksa nähdä tässä maailmassa olevan enää mitään elämisen arvoista. On ihmismieliä, jotka eivät osaa rauhoittua, levätä, alkavat hyrrätä vain aina vain kovempaa, kun on maailma niin täynnä kaikkea tehtävää, ajateltavaa, unohtavat miten nukutaan, rauhoitutaan, tehdään mitään normaalilla temmolla.

Mainos
Mainos

Ja noissa tilanteissa tarvitaan psykiatrian apua, ulkopuolisen toimintaa. Sairaudentunnottomuudessa usein myös pakkokeinoja

Psykiatriasta ja sen käyttämistä pakkokeinoista, erityisesti belteleggingistä eli lepositeiden käytöstä on täällä Norjassa käyty viime vuonna paljon julkista keskustelua. Tavoitteena on vähentää lepositeiden käyttöä entisestään, mistä puolestaan monet työntekijät ovat älähtäneet, erityisesti koska julkisuudessa esitetyillä mielipiteillä on harvoin kovin konkreettista yhtymäkohtaa psykiatristen osastojen todellisuuden kanssa. 

Suomessa puolestaan tapetilla ovat olleet Kupittaan käsittämättömät tapahtumat. 

Etiikka on tärkeä osa kaikkea hoitotyötä, mutta ei ehkä millään alalla yhtä korostuneen tärkeää kuin psykiatrialla. Nimittäin kun joudutaan käyttämään valtaa toisen ihmisen oman tahdon ylitse, on kaiken toiminnan oltava tiukasti eettisesti perusteltua ja kestävää. 

Joskus eteen osuu kuitenkin vaikeampia, raskaampia tilanteita. Niinä hetkinä huomaan usein miettiväni, olenko sittenkin työhöni liian herkkä. Toivovani, eikö sydämeni voisi sittenkin olla pikkuisen kovempi, olla ottamatta kaikkea kantaakseen. Voisiko sydämeni sittenkin sulkea hetkeksi silmänsä, avata ne vasta työpäivän päätteeksi.

Juuri joulun alla jouduin yhteen urani vaikeimmista tilanteista. Jouduin tilanteeseen, jossa koin kyllä toimivani eettisesti oikein, parempia ratkaisuvaihtoehtoja ei ollut, ja niitä oli todellakin kattavasti kyllä mietitty lähestulkoon kaikissa mahdollisissa instansseissa. Silti, tuntui pahalta, itketti. Mietin, tätäkö tämä työ todella on?

Joutua käyttämään valtaa toisen ihmisen oman tahdon ylitse, uskokaa pois, se ei koskaan tunnu kevyeltä. Ja tuossa hetkessä ensimmäistä kertaa todella mietin, haluanko varmasti olla tällä alalla. Onko minusta siihen, olenko tarpeeksi vahva?

Psykologillamme oli onneksi voimakas vastaus asiasta myöhemmin hiukan ohimennen keskustellessamme: Tuo tunne nimenomaan osoittaa, että on oikealla tiellä. Kaikkein pahinta tuossa työssä olisi nimenomaan menettää empatiakyky ja herkkyys.

Tuohon työhön ei kaivata sittenkään enää yhtään kyynistynyttä ja rutinoitunutta, ihmistä joille pakosta on tullut pelkkä arkitoimi ja prosedyyri. Ei yhtään ainoaa Kupittaata. 

Niinpä niin kauan kuin sydän jaksaa kantaa, aion jatkossakin pitää kiinni kyvystä kuvitella itsensä toisen ihmisen asemaan. Aion jatkossakin itkeä, kun on kyse ihmishengistä. 

 

Reilua kuukautta myöhemmin sain olla paikalla, kun samainen potilas, joka vielä jouluaattona sanoi hädin tuskin sanaakaan, ei ollut viikkokausiin noussut sängystä, ei syönyt eikä juonut omin voimin, kirjoitettiin ulos osastolta, käveli ulos ovesta ja huikkasi "ha det bra" vielä lähtiessään.

Ja muistin jälleen, miksi teen juuri sitä työtä, jota teen.

<3: Aino K.

P.S. Blogiani voit seurata esimerkiksi Facebookissa tai Bloglovin'issa.

Kommentit

Käyttäjän Anonyymi kuva

Kupittaa ei kyllä ollut/ole mikään yksittäistapaus. Hoitajien harmiksi se kuitenkin on ainoa mikä on tullut kunnolla ilmi. Eikä ihme, kun Kupittaan kauheudet ovat jatkuneet ainakin 90-luvulta lähtien. Eipä tämä potilasryhmä mitään oikeutta saa yhtään missään, kun kukaan ei usko mitä suljettujen ovien takana tapahtuukaan. Liian uskomattomia juttuja jotka on helppo leimata sairaanmielen tuotoksiksi.