Rakkauden tasa-arvo?

Mies ja nainen tapaavat, rakastuvat. Kumpikin on jo kolmissakymmenissä, takana muutama vakavakin parisuhde, jotka syystä tai toisesta kuitenkin ovat kariutuneet. 

Tässä kuitenkin tuntuu olevan sitä jotain. Sellainen ihminen, jonka kanssa voisi viettää vaikka loppuelämänsä. Kasvattaa perheen, jakaa asuntolainan.

Pariskunta muuttaa yhteen, elämä tuntuu hymyilevän. Niinkin lämpimästi, että nainen alkaa haaveilla häistä, avioliitosta, lapsistakin. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ja kun kosintaa ei kuulu, alkaa sinne tänne tiputella pieniä vihjailuja asiasta. Ehkä sanoo suoraankin asiasta, että sormuksiahan tässä jo kovasti odotellaan.

Mies ei ymmärrä, mikä kiire moisen asian kanssa oikein on. Ei varsinaisesti ehkä vastustakaan ajatusta, mutta ajattelee, että kyllähän sitä aikaa riittää, miksi kiirehtiä ihan vielä minnekään?

Kuluu vuosi, toinenkin, nainen alkaa turhautua. Pienet vihjailut muuttuvat pikkuisen aggressiivisemmaksi vinoiluksi. Mies kavahtaa painostusta, nainen puolestaan mielessään pohtii, miksei toinen halua sitoutua häneen, mikä hänessä oikein on vikana? Mies ei ymmärrä naisen tarvetta viralliselle sitoutumiselle, sillä eiväthän nimet paperissa ja nimettömiin sujautetut sormukset sitä sitoutumista tee, vaan teot ja tosielämä. Mitä yksi juhlapäivä muka oikein muuttaa?

* * *

Kuulostaako tutulta? Itse ainakin olen törmännyt vastaavanlaisiin tarinoihin hämmentävän monta kertaa, erityisesti meidän kolmenkympin ylittäneiden keskuudessa.

Sitten sattumalta (älkää vain kysykö miksi!) eräänä iltana päädyin lueskelemaan Hääfoorumin kosintaa odottelevien keskustelua. Sivukaupalla samankaltaisia tarinoita siitä, miten fiksut, itsenäiset naiset malttamattomina odottelevat, että mies saisi aikaiseksi vihdoin ja viimein kosia, jakavat turhautumistaan ja joskus onneksi myös lopulta riemuaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. 

Mutta miksi sukupuolten välillä on niin suuri ero asian suhteen? Miksi me naiset haluamme niin kovasti naimisiin ja miksi se niin monesta miehestä tuntuu niin kovin ahdistavalta ajatukselta? Toki tässä vaiheessa on todettava, että tämä todella on yleistys, poikkeuksiakin riittää kyllä suuntaan jos toiseenkin. Silti, niin tosielämä kuin Hääfoorumikin tuntuu pursuavan tämänkaltaisia tarinoita. 

Onko kyseessä fysiologian tuoma tarve, jokin jäänne aiemmasta elämästä, jossa nainen todella tarvitsi kumppanin elättämään itseään ja lapsiaan, hankkimaan ruoan pöytään, siinä missä miehen elämä ei koskaan ollut siitä kiinni, onko kotona vaimo odottamassa? 

Johtuuko kaikki kulttuuristamme, siitä että olemme kasvaneet Disney-leffojen ja amerikkalaisten romanttisten komedioiden ympäröimänä, niistä oppineet, mitä elämältä kuuluu odottaa?

Ainakin osa syystä on varmasti siinä, että meille naisille fysiologian näkökulmasta sillä saattaa hyvinkin olla väliä yritetäänkö niitä lapsia saada nyt vai vasta kahden vuoden päästä, ja varsin moni meistä on asiasta varsin hyvin myös tietoinen. On olemassa parasta ennen -päivä, jonka ajankohtaa ei meistä toki kukaan tiedä. Silti pelko siitä, että saattaa kävellä sen ainoan mahdollisuutensa ohi, on aina läsnä. Ja vaikka nykyaikana moni saa lapset ennen tai ilman avioliittoa, se tuntuu silti kuuluvan ainakin naisen haaveisiin, että naimisiin silti lopulta päädytään.  

Ja tuon takarajan olemassaolo tuntuu ainakin minusta usein niin käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta. Se, että minun on mietittävä, murehdittavakin asiaa, siinä missä vastakkainen sukupuoli saa elää elämäänsä aikarajoista välittämättä. Oltava se, joka suuressa mittakaavassakin pitää huolta aikatauluista ja ehtimisestä, aivan kuin ei sitä arjessa muutenkin saisi riittävästi tehdä. 

Ja vielä yksi ihmetyksen aihe: miksi meille naisille tuntuu olevan niin kovin tärkeää se, että se on mies joka polvistuu kosimaan? Tässä yhteiskunnassamme, jossa tasa-arvoa huudetaan jokaiselle työpaikalle ja kaikenlaisiin kuluneisiin normeihin, miksi niin moni meistä naisista edelleen haluaa pitää kiinni siitä, että on miehen tehtävä kosia, osoittaa rakkautensa ja halunsa elää yhdessä? Erityisesti kun vaikuttaa siltä, että nimenomaan me naiset innokkaammin haluamme naimisiin, miksemme siis ota asiaksemme ottaa siitä myös virallista aloitetta? 

Tai ehkä juuri siksi. Ehkä juuri tuo epätasapaino saa meidät haluamaan, että kaiken jälkeen mies vihdoin päättää, että nyt minä kysyn, koska haluan, eikä vain mene virran mukana, vastaa 'joo' kun kysytään. En minä ainakaan haluaisi naimisiin ihmisen kanssa, jonka mielestä on se kai ihan ok jos me mennään naimisiin, vaan ihmisen, joka oikeasti sitä haluaa. 

(Ja ei, täällä ei ole mitään uutisia saati sen suurempaa turhautumista jaettavana, kunhan olen sattunut viime aikoina pohdiskelemaan kyseistä ilmiötä!)

Oikein rentoa ja aurinkoista helatorstain jatkoa!

<3: Aino Katri

P.s. Blogiani voit seurata esimerkiksi Facebookin kautta täällä

Mainos
Mainos