Sairaanhoitajiako vain?

Voin sen avoimesti myöntää: viimeisen vuoden aikana olen ollut pikkuisen kriisissä oman sairaanhoitajuuteni kanssa. 

Eihän minusta edes pitänyt koskaan tulla sairaanhoitajaa! Ennemmin olisin kuvitellut itseni työhön, jossa saa pitää kynsilakkaa ja virallisia vaatteita. Vaihtoehtoisesti johonkin luovaan ja boheemiin. Mutta että sairaalan työvaatteisiin ja desinfiointiaineiden keskelle? Sitä en olisi ikinä osannut kuvitella, en ennen kuin jo istuin koulunpenkillä opiskelemassa kanylointitekniikkaa. 

Silti, uuden suuntani valittuani opin nopeasti tuntemaan ylpeyttä valinnastani, puhkuin joskus naiiviakin paloa omaa työtäni kohtaan. Ja kyllä se liekki siellä sisälläni edelleen lepattaakin, ylpeys valitsemani ammatin tärkeydestä ei ole kadonnut minnekään, korkeintaan kasvanut nähdessäni laajemmin ammattini arkea.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kaikkein eniten edelleen jaksaa yllättää sairaanhoitajuuden monipuolisuus, sen on osoittanut varsin voimakkaasti erityisesti loikkaus psykiatrialta somatiikan pariin; järjetön määrä niin kovin erilaista tietotaitoa puolin ja toisin. Pikkuriikkisiä, mutta joskus elintärkeitä yksityiskohtia, joista toisesta maailmasta tulevalla ei välttämättä ole aavistustakaan. 

Monipuolisuus ei edes rajoitu pelkkään hoidolliseen osaamiseen. Aina välillä melkein naurattaa, mitä kaikkea sitä sairaanhoitajana työssään joutuu välillä olemaan:

- Mekaanikko ja huoltomies: työssä on tullut fiksailtua niin lukkoja kuin pesukoneitakin, kanneltua jos jonkinmoista kalustetta ja jääkaappia. 

- Roskakuski ja tiskaaja, erityisesti kotihoidossa nuo pienet arjen askareet ovat tärkeä osa käyntejä, vaikka eivät sairaanhoitajankoulutukseen kuulukaan. Roskasäkkejä toki saa raahata sairaalassakin. 

- Vanhukselle päivän ainoa ihmiskontakti. 

- Pöytätennis- ja kävelyseura. Leppoisalta kuulostava työtehtävä, mutta joskus sitäkin tärkeämpi, kenties potilaan päivän kohokohta, pieni muistutus normaalista, sairaalan seinien ulkopuolisesta elämästä. 

- Pienten tulipalojen sammuttaja, kirjaimellisesti. 

- Kahvinkeittäjä, tarjoilija. 

Oikeastaan ihan mitä tahansa mitä työpäivä heittää eteen, sillä meidän sairaanhoitajien ihanasta heterogeenisyydestä huolimatta tuntuu meitä aina yhdistävän yksi tekijä - halu auttaa. Olkoonkin, ettei se välttämättä aina kuulu ennalta määrättyihin työtehtäviin, silti useimpien sairaanhoitajien luonteeseen tuntuu kuuluvan halu löytää ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan, halu yrittää auttaa missä vain ikinä pystyy.

Siksi kai tuntuukin niin pahalta, että tuolle halulle, tuolle kauniille tarkoitukselle ja luonteenpiirteelle tuntuu kaikkialla hoitotyössä olevan yhä vähemmän ja vähemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Se sairaanhoitaja tuntuu olevan onnekas, joka saa edes pakolliset työtehtävänsä suoritettua resurssien puitteissa, ja muu on usein unohdettava. 

Hoitoalalta mediassa kuuluvat toivottomuuden huokaukset ovat vain jäävuoren huippu. Se että esimerkiksi kotihoidon resurssipula ei ole johtanut useampiin traagisiin ihmiskohtaloihin on pelkkää tuuria, osittain myös hoitajien selkänahasta pakotettua sellaista: pitämättömiä lounastaukoja, pahimpaan nälkään juostessa hotkaistuja banaaneja, merkitsemättömiä ylityötunteja, kun omatunto ei ole sallinut lähteä käynniltä suunnitellussa ajassa. 

Olen ollut nyt kolme vuotta poissa Suomen hoitotyön kentältä, ja edes teoreettinen palaaminen tuntuu jatkuvasti vaikeammalta kuullessani lomarahaleikkauksista, sote-uudistuksista ja hoitotyöntekijöiden ahdingosta. Joukkoon mahtuu varmasti paljon hyvääkin, laadukasta hoitotyötä ja innostavia työpaikkoja, mutta valitettavasti kehityksen suunta tuntuu kovin väärältä.

Täällä Norjassa sairaanhoitajaliitto ajaa 10-vuotisen työkokemuksen omaavien sairaanhoitajien peruspalkan nostamista 500 000 kruunuun vuodessa viimeistään vuoden 2019 lopussa, näillä näkymin siinä myös onnistuen. Norjaa uhkaa nimittäin varsin merkittävä sairaanhoitajapula, jos alalle haluavien määrää ei saada nostettua lähivuosina, yhtenä merkittävänä työkaluna tähän on nähty nimenomaan palkkatason nosto. 

Suomea korkeammasta palkkatasosta huolimatta yksi viidestä vastavalmistuneesta sairaanhoitajasta vaihtaa alaa ensimmäisten kymmenen vuoden aikana. Eivät siis asiat täälläkään täydellisesti ole, sen olen itsekin saanut kokea työpäiviä läpi juostessani ehtimättä oikein kunnolla edes hengähtämään päivän aikana. 

Se kai itsenikin on ajanut ammatinvalintani kanssa pieneen kriisiin: loputon riittämättömyyden tunne. Itse uskon, ettei siis edes palkkatason nostolla saada suurta vetovoimaa aikaiseksi ilman todella radikaaleja muutoksia, sen sijaan muutokset ja panostukset olisi suunnattava myös itse työhön ja sen resurssointiin. Siihen, että hoitajille annettaisiin työrauha, mahdollisuus tehdä työnsä hyvin ja kunnolla, oman omantunnon mukaisesti. 

Siihen, ettei yhdenkään hoitajan tarvitsisi sulkea ovea perässään sydän täynnä huolta. 

 

Oikein hyvää sairaanhoitajien päivää rakkaat kollegat! Pidetään kaiken keskelläkin yhdessä huolta toisistamme. 

<3: Aino Katri