Sateesta ja positiivisuudesta

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä sateessa on taikaa. 

Ei ehkä siinä loputtomiin jatkuvassa tihkusateessa ja harmaudessa, jotka iskevät loka-marraskuussa, yhdistyvät kylmyyteen ja aiheuttavat vain pohjattomalta tuntuvan ankeuden. Niistä päivistä on vaikea löytää minkäänlaista taian ripaustakaan. 

Sen sijaan yksittäiset sadepäivät, erityisesti tällaisen kaikkien aikojen hellekesän jälkeen, niissä on tunnelmaa. Jotain rauhoittavaa, juurruttavaa, aivan kuin olisi helpompi pysähtyä ja hengittää sisään. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vähän aikaa sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan sateinen sää saa meidät tuntemaan nostalgiaa, joka puolestaan vaikuttaa meihin ihmisiin positiivisesti, nostaa mielialaa. Eli oikeastaan: sade on meille hyväksi. 

Itse tosin uskon enemmän sateen mukanaan tuomaan armollisuuteen; tässä suorituksia täynnä olevassa yhteiskunnassamme, jossa aina pitäisi olla aurinkoisia hetkiä tallennettavaksi sosiaalisen median syötteseen, sade tuo omanlaisensa armollisen tauon tuohon suorittamiseen. Ei tarvitse edes esittää olevansa jossain pitämässä hauskaa, living your best life, kun ilma on harmaa. Ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä, ettei oma elämä olekaan yhtä hohdokasta kuin muiden tuntuu olevan. 

Tai vaikkei tippaakaan välittäisi sosiaalisesta mediastakaan, sade usein saa meidät priorisoimaan sen, mitä aivan oikeasti tarvitsee tehdä. Jos sataa kaatamalla, onko aivan välttämätöntä lähteä kaupoille tai kuntosalille? Vai voisiko sittenkin ottaa illan verran vapaata, asettua sohvan nurkkaan ja kerrankin vain ottaa rennosti? Kuunnella sateen ropinaa ja keittää kuppi teetä. 

(Toki silloin kun on ihan oikeasti ihan pakko tehdä asioita, raahautua kaatosateessa ruokakauppaan, silloin en minäkään jaksa nähdä sateessa kovin paljon hyvää. Tosin silloinkaan sateeseen astuminen koskaan on aivan niin ikävää kuin on etukäteen ajatellut, ainakin jos vain varustautuu asianmukaisesti. Ja silloinkin: ilma tuntuu niin kovin paljon raikkaammalta, kaupunki hiljaisemmalta ja pikkuisen erityiseltä kaikkien muiden jäädessä mahdollisuuksien mukaan sisälle). 

Ja siihen hatarasti liittyen ajatus, joka on myös pyörinyt viime aikoina mielessäni: aina ei tarvitsekaan kaiken olla ihanaa. Välillä saa harmittaa, välillä saa kiukutella, tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Kaikella on rajansa, positiivisella ajattelullakin. Ja usein se paha mieli purkautuukin nopeammin ulos, kun sen päästää hetkeksi valloilleen, ehkä näkee, että ei se nyt ihan niin paha ollutkaan. 

Ihanaa (ainakin täällä sateista) sunnuntaita!

<3: Aino Katri

Mainos
Mainos