Se toinen puoli

Aivan rehellisesti, parin viikon takaista mökkiviikonloppua väritti myös aivan toisenlaiset tunnelmat kuin pelkästään ilo ja onni.

Kotona pöydälle olivat jääneet levälleen allekirjoitettavaksi tarkoitetut paperit, viimeinen yhteys menneisyyteen. Se viimeinen kiinnipitävä linkki, josta niin kovin olen jo toivonut pääseväni irti. 

Mutta josta irtipäästäminen ei tuntunutkaan yhtäkkiä niin helpolta. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

En koskaan sanonut kunnolla hyvästejä, ei sille ollut tilaa. En koskaan kävellyt kodissani viimeistä kertaa sitä tietäen. En käynyt vielä kerran parvekkella katselemassa pihalle, istunut pöydän ääreen juomaan kahvia, kurottanut ottamaan ylähyllyltä muumimukia. Ei ollut viimeisiä kertoja, ei ennen kuin ne olivat jo olleet. 

Tiesin haluavani allekirjoittaa nuo paperit, silti se yllättäen tekikin kipeää. Päästää irti lopullisesti siitä kaikesta, mikä joskus oli koti ja elämä, oikeastaan kaikki, mitä elämässä ylipäänsä oli. 

Samalla mökkireissu herätti omia muistojaan. Reissua suunnitellessamme ehdotin ruoaksi automaattisesti pizzaa, tajusin vasta myöhemmin miksi.

Kerran oli elämä, jossa kaksi kertaa vuodessa kokoonnuttiin milloin millekin mökille. Ostettiin järjettömät kasat ruokaa, noudatettiin omia kummallisia traditioitamme ja rutiinejamme. Tehtiin pizzaa ja lättyjä, joka ikinen kerta. Huutokaupattiin jäljellejääneet. Naurettiin naurettaville asioille, viikonlopun mittaan ehti aina syntyä omat kummalliset vitsinsä, ne sellaiset joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt, mikä tietysti teki niistä aina hiukan erityisempiä. 

Sai tuntemaan kuuluvansa jonnekin, näiden vitsien lomaan. 

Se oli hyvä elämä se. Siitä elämästä itse päästin irti. 

Saako sitä silti kaivata ja sen menetystä surra? Tai ehkä ei kaivatakaan, en lopulta vaihtaisi juuri mitään nykyisestä elämästäni pois. Mutta kaiholla kai saa silti joskus miettiä mennyttäkin. 

Aina välillä minua hävettää omat ajatukseni ja tunteeni. Kai avioerosta olisi pitänyt jo kolmessa vuodessa päästä yli, erityisesti jos sitä nimenomaan on itse ollut haluamassa. Miksi silti edelleen tuntuu siltä, että sydämessä on niin kovasti purettavia tunteita? Surua joka ei suostu päästämään irti. 

Onneksi minulla on elämässäni juuri ne ihmiset, jotka ovat. Juuri ennen mökkiviikonloppua, asiaa sivuttuamme työkaverini totesi, että "Tottakai on! Ei tuommoisia asioita käydä kertarykäyksellä läpi ja kuitata pois. Niitä on lupa surra vaikka koko loppuelämänsä". 

Ja juuri siinä hetkessä tuntui, että se oli lohdullisinta, mitä olen ikinä kuullut. Että joku muukin on sitä mieltä, että on lupa surra juuri niin kauan kuin surettaa. Käsitellä niin kauan kuin käsiteltävää riittää. 

Ehkä vielä vanhanakin haikeana muistella niita kauneimpia muistoja. Nuoruutta ja sen naiviutta, värähtämätöntä uskoa ja luottamusta. 

Kaikkea sitä, mitä siitä onkaan oppinut. 

 

Hyvää alkanutta viikkoa, olkaa armollisia itsellenne!

<3: Aino Katri