Ulkomaiden opettamaa

Kaikille blogiani pidempään seuranneille on kenties jo selvinnyt: ulkomaille muuttaminen ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, aika usein päinvastoin ovat piikit tulleet tutummiksi. Siitä huolimatta, aika usein huomaan sanovani, että Norjaan muuttaminen oli ehkä parasta mitä ikinä olen elämälläni tehnyt. 

Ensinnäkin: toteutin unelmani. Sen, jonka joku joskus tuomitsi typeräksi ja mahdottomaksi, sen jonka toteuttamiseen en ennen itsekään jaksanut uskoa, aina siihen saakka kun yhtäkään estettä minun ja Norjan välillä ei enää ollut enkä voinut enää piiloutua yhdenkään tekosyyn taakse, vaan oli mentävä - hypättävä tuntemattomaan, kokeiltava omia siipiään, niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin. 

Ja ne siivet kantoivat kuin kantoivatkin, vaikka olin vuosien myötä oppinut uskomaan toisin, enkä sitä tärkeämpää opetusta ole tainnut elämässäni saada: minä voin saavuttaa sen minkä haluan, kun vain haluan ja teen tarvittavan sen eteen. Ja tuon onnistumisen tuoma voimaantumisen tunne oli ja on edelleen minulle jotain mittaamattoman arvokasta. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ulkomaille lähteminen myös pakotti ja opetti luopumaan ylimääräisestä arkuudesta, sillä oli pakko astua omalta mukavuusalueeltaan ulos mitään saavuttaakseen; saadakseen työpaikan, ystäviä, verokortin, kaiken sen mitä elämään nyt yleensäkään tarvitaan, ja se sama oppiminen kai jatkuu edelleen. Mikään ei vieraassa maassa tule yksinkertaisesti tai helpolla. 

Mutta haasteissa lymyää myös palkitsevuus. Jokainen meistä kai tunnistaa sen, että mitä suuremmasta haasteesta on kysymys, sitä suuremmalta tuntuu myös palkinnon tunne sen saavutettuaan. Ja yhtäkkiä elämä on täynnä pieniä palkintoja: pelkästään jo sen aiemmin mainitun verokortin saaminen on yksinään pieni saavutus. Uudessa arjessa pienimmät ja arkisimmatkin asiat tuovat voimaantumisen tunnetta, haasteen ja siitä suoriutumisen vuorottelua. 

Toinen tärkeä opetus: yhtäkkiä on helpompi ymmärtää millaista on olla vieras uudessa kulttuurissa. Sitä kun ei puhu kieltä sujuvasti, sitä haavoittuvuuden ja haurauden tunnetta, joka siihen liittyy. Kun koko ajan tuntuu nimenomaan siltä, vieraalta. Jos joskus vielä palaan Suomeen, toivon tuovani ainakin tuon opetuksen mukanani: ymmärryksen muualta meille muuttaneita kohtaan. Itse sentään Norjassa en ulkonäölläni huuda vierauttani muulle maailmalle, se käy ilmi lähinnä vasta kun avaan suuni, ja koen olevani etuoikeutettu niihin verrattuna, joihin esimerkiksi ihonvärin vuoksi jo valmiiksi kohdistetaan ennakkoluuloja tai -oletuksia, vaikka tosiasiassa esimerkiksi sairaanhoitajapulan kynnyksellä kärvistelevälle Norjalle jokainen meistä ulkomaalaisista sairaanhoitajista on yhtä lailla arvokas. 

Ja kolmas tärkeä opetus, varsin kliseinen sekin: usein vasta jotakin menettäessään sitä oppii kunnolla arvostamaan. Koskaan en siis ole niin paljon ja niin tietoisesti arvostanut ja rakastanut kotimaatani kuin Norjaan muutettuani. Sen ruokakauppoja ja niiden valikoimaa pursuilevia hyllyjä, kouluja, joissa annetaan läksyjä ja opettajia arvostetaan, ja kaikkein eniten tietysti tätä maailman rakkainta kieltä - milloinkaan ennen en ollut ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys kielellä meille oikein onkaan. 

Siis, täydellä sydämellä: jos koskaan olet haaveillut lähteväsi asumaan ulkomaille, tee se. Koskaan en ole kenenkään kuullut harmittelevan päätöstä lähteä tosissaan kokeilemaan siipiään. 

Ihanaa keskiviikkoa!

<3: Aino Katri