Väsymyksestä

On ollut vaikeaa miettiä tänne mitään kirjoitettavaa, kun mielessä on pyörinyt lähinnä yksi ajatus, ja mietin, että siitä ainakaan en enää kehtaa kirjoittaa. Mutta sitten tajusin, että ehkä joskus nimenomaan pitää kirjoittaa, puhua ääneen siitä, mistä kaikkein vähiten tekee mieli.

 

On erilaista väsymystä. On liian vähäisten yöunien aiheuttamaa uneliaisuutta, sitä mikä menee päiväunilla, viimeistään seuraavilla kunnon yöunilla ohitse. On fyysistä uupumusta, silloin kun on liikkunut paljon, kroppa on ollut kunnolla käytössä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ja sitten on tätä väsymystä, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Kun tuntuu siltä, että kaikki on pikkuisen tahmeaa. Pikkuisen harmaata, pikkuisen ankeaa. Kun tuntuu siltä, ettei oikein mikään unen määrä riitä, jos nyt ylipäätään ehtii nukkumaan täysiä yöunia.

Kun tuntuu siltä, että kaikki on pikkuisen liikaa, eivätkä ne päivän pilvien hopeareunukset jaksa kantaa hetkeä kauemmas. 

Usein näinä hetkinä mietin mikä minussa on vialla? Olenko liian heikko? Miksi väsyn? Teen tavallista kokopäivätyötä, en edes kolmivuoroa monen somatiikalla työskentelevän kollegani tavoin. Ei minulla ole edes lapsia tai perhettä, jotka veisivät aikaani tai energiaani. Ei aikaavieviä harrastuksia, pitkiä työmatkoja.

Yritän keksiä konkreettisia syitä väsymykselle, käsitteellistää sen, löytää yksinkertaisia syy-seuraussuhteita. Jotain itsestä ulkopuolista mitä syyttää uupumuksesta.

Ja samalla - poden syyllisyyttä. Mitä syytä minulla on muka väsyä? Kaikki muutkin jaksavat, miksi minä muka en jaksaisi? Minullahan on kaikki elämässä hyvin, mitä syytä minulla muka on nähdä maailma harmaana? 

 

Kunnes katsoin kunnolla ympärilleni ja tajusin: en minä ole ainut, en yksin. En valitettavasti kuitenkaan taida olla yksin myöskään siinä, että väsymyksestä tuntuu olevan vaikea puhua. Sen sijaan on usein helpompi purkaa se kritisoimalla. Tiuskimalla. Keskittymällä negatiiviseen. 

Antaa sen purkautua asioihin, joihin se ei kuulu, vyöryä ihmisten yli, jotka eivät sitä ansaitse. Levittää väsymystään salakavalasti ympäristöön, tartuttaa huomaamatta ympärilleen. 

Ja päätin, että mieluummin sanon sen ääneen. Kirjoitan ulos sen, mitä oikeasti tunnen. Töissä sanon suoraan: minua väsyttää, uuvuttaa, yrittäkää ymmärtää. 

Niin me kaikki lopulta ymmärrämmekin, kukin vuorollamme. Ja joka kerran sen ääneen sanottuaan on sittenkin hiukan helpompi, hiukan kevyempi olla. 

 

Nyt on onneksi edessä enää yksi työvuoro ennen vapaiden alkua. Tiistaina alkavan Suomen reissun suunnitelmat ovat vielä aivan levällään, mutta ehkä olkoon hyvä niin. Joskus on lupa soveltaa, mennä tuulen mukana.

Hyvää alkavaa viikkoa!

 

<3: Aino Katri

 

Mainos
Mainos