Viikonloppu Ruotsissa

Sattuneesta syystä on viimeisen parin vuoden aikana Norjan lisäksi myös Ruotsi tullut aiempaa tutummaksi. Sinne suuntasi matka myös viime viikonloppuna juhlimaan poikaystävän isoäidin 95-vuotisjuhlia. 

Vaikka viikonloppu pikkuisen etäämmällä omasta arjesta tekee yleensä pelkästään hyvää, on myönnettävä että sillä on kuitenkin myös kääntöpuolensa elämän kiireiden keskellä, viikonloppujen jälkeen kun arjessa odottava työmäärä tuntuu entistäkin raskaammalta ja suurelta. Tai ehkä se on vain kiristyvä loman odotus (enää neljä vuoroa!) joka saa kaiken juuri nyt tuntumaan pikkuisen tavallistakin nihkeämmältä. 

Mutta valitus sikseen, ja sen sijaan keskityn hetkeksi vielä tuohon viikonloppuun - se oli nimittäin kovin hyvä. Ensinnäkin, ei ehkä ole ihme, että poikaystävä on niin hyvä tyyppi, sillä koko perhe tuntuu olevan täynnä sellaisia. Avoimia ja lämpimiä, sellaisia jotka ilomielin ottaa osaksi elämäänsä. Toisekseen, jostain selittämättömästä syystä vuosi vuodelta rakastun yhä enemmän Vätterniin, tuohon Ruotsin toisiksi suurimpaan, kuulemma loputtoman jääkylmään järveen, jonka keskellä sijaitsevalle Visingsön saarelle pääsemisen haaveesta on tullut jo lähestulkoon vitsi pienessä perhekunnassamme (jonain päivänä!).

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

En edes enää oikein osaa laskea, miten monta kertaa olen istunut tai ajanut Vätternin viertä, lapsuuden Euroopan autoreissuista alkaen. Tällä kertaa kuitenkin pääsin jopa veteen asti, vaikka minua kuinka varoiteltiin veden kylmyydestä. 

Ja tuo pieni aamuinen yksinäinen uintihetki oli viikonlopun (ehkä koko kesän) voimaannuttavin. Sillä siitäkin huolimatta, että poikaystävän perhe ja suku on pelkästään hyvä tyyppejä täynnä, on tällaiselle introvertille aina hiukan raskasta viettää niin paljon aikaa puoliksi vieraiden ihmisten kanssa. Oman melko suuren vaikeuskertoimensa tilanteeseen tuo kieli, yksinkertaistettuna: suku on ruotsalainen ja puhuu tietysti ruotsia, minä en. Kuuntelen toki sujuvasti ja ymmärrän noin 80 prosenttia, mutta yleensä nimenomaan ne puuttuvat 20 tuntuu olevan niitä tärkeimpiä, joihin yhtäkkiä joku haluaa kuulla minunkin mielipiteeni, ja on joka kerta yhtä kiusallista joutua toteamaan, että en oikein ymmärtänyt edes mitä kysytään. Ja vastatessani tunnen oloni tyhmäksi puhuessani norjaa, sillä samalla kiukuttaa se, että kyllähän minä vielä viisi vuotta sitten olisin saanut vastattua ruotsiksi (en tokikaan kovin hyvin silloinkaan), nyt vain ei suustani tule millään ulos mitään puhtaasti ruotsiksi, kaikessa on norjalainen sävy ja lausunta. 

Siispä kovin helposti tipun keskustelun ulkolaidalle, en saa itsestäni itseäni ulos, turhauttava, lamaannuttava tunne. 

Siispä pieni tauko kaiken keskeltä sunnuntaiaamuna, lenkki rakkaan Vätterninin rannalla, pulahdus veteen (joka tosissaan oli yllättävän viileää), tuntui suorastaan taianomaiselta: vedessä kelluessani en pystynyt muuta kuin toistamaan mielessäni "muista tämä hetki". Jos tältä kesältä muistaisi vain yhden hetken, olkoon se tuo, muistutus siitä, miten pienet asiat voivat tuoda onnen. 

Pääsimmepä myöhemmin sunnutaina pikkuisen tutustumaan Norrköpingiin, jonne jonkin aikaa meillä oli puolivarma suunnitelma Norjasta tänä syksynä muuttaa. Olen aika onnellinen suunnitelmien muuttumisesta, siitä että saan jäädä rakkaaksi muuttuneiden ihmisteni luokse tänne Osloon, omiin ympyröihini, mutta pakko todeta, että ei ainakaan ensitutustumisen perusteella Norrköpingkään huono vaihtoehto olisi ollut. 

Juuri nyt on kuitenkin pian aika suunnata kohti viimeistä työviikonloppua ennen lomaa. Enää kolme vuoroa jaksettavana!

<3: Aino Katri

Mainos
Mainos