Yksi niistä päivistä

Kello on puoli kuusi. Astun kotiovesta sisään kauppakasseja kantaen.

Olin päässyt viimein lähtemään töistä kolme varttia työvuoron päättymisen jälkeen, sillä oli pakko saada vielä muutama asia hoidetuksi ennen vapaapäivää. Muutenkin on usein vaikea lähteä kotiin niiden kaikkein hektisimpien päivien jälkeen, on vaikea ymmärtää, että nyt aivan oikeasti saisikin jättää työasiat taakseen. Kai siihen kiireeseen jää jotenkin hieman koukkuunkin, joskus siitä on vaikea päivän loputtua päästää irti. Päästää irti kaikesta siitä, mitä on päivän aikana kantanut harteillaan, luottaa sen jonkun toisen kannettavaksi.

Olin päättänyt työpäivän jälkeen poiketa kotimatkalla kaupassa. Sinne saakka päästyäni ei kuitenkaan mieleni ollut vielä valmis siirtymään normaalielämään. Kuljin käytäviä edestakaisin, unohtaen milloin mitäkin, välillä pysähtyen lähes lamaantuneena paikoilleen, kun kaikki häly ja ajatteleminen tuntui olevan vain liikaa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kotona pää on edelleen yhtä surinaa. Päivän läpikäyntiä; unohdinko tehdä jotain, unohdinko viestittää jonkin asian raportilla eteenpäin? Punajuurta leikatessani mieleen vyöryy verisiä muistikuvia päivän paikatusta haavasta, ympäriinsä levinneestä verestä. Päivän juoksuaskeleista osaston käytävillä.

Mieli on yhtäaikaa väsynyt mutta käy ylikierroksilla, on vaikea saada ajatusten kulkua pysähtymään. Myös kropassa tuntuu edelleen kiire, vielä kotonakin on vaikea rauhoittua paikoilleen. Tuntuu siltä, että ulkokuori minusta on pysähtynyt aloilleen, mutta jokin sisälläni jatkaa edelleen kulkua eteenpäin, pitää kiinni hälytystilasta. 

Samalla kai väsynyt minä tuntee pientä ylpeyttä. Tästäkin päivästä selvittiin kuin selvittiinkin kunnialla. Mieleen muistuu myös synkkä, vain puoliksi vitsinä heitetty perehdytys psykiatrian tärkeimmästä säännöstä: jos vuoron päättyessä jokainen potilas ja työntekijä ovat elossa, on tärkein työ tehty.

Päätän lähteä väsymyksestäni huolimatta lenkille. Ja niin kuin tavallisesti, askel askeleelta, hien mukana tuntuu myös päivän stressi sulavan pikkuhiljaa ulos. Silloin viimeistään kaikki hellittää, kun pitää keskittyä vain hengittämään, kun syke kapuaa ylämäen rappusissa pilviin, kun maailmassa ei enää ole mitään muita kuin minä ja pimeässä naputtavat askeleet. Toisella puolellani pimeänä kimmeltävä vesi, vuonon ympärillä hohtavat kaupungin valot. 

Ja muistan, että kaikesta huolimatta nämä päivät ovat yksi niistä syistä, miksi lopulta kuitenkin rakastan työtäni. 

Postauksen kuva ei muuten liity mitenkään aiheeseen, se on otettu maanantai-iltaisella The Nationalin keikalla, yksi viikon ja ehkä koko syksynkin kohokohdista. Muistuttakoon siitä, että kiireenkin keskellä elämä on aika hyvää ja onnellista.

<3: Aino Katri