Yksin matkustamisesta

Aika monelle yksin matkustaminen tuntuu kuulostavan joltain täysin mahdottomalta (melkein yhtä mahdottomalta kuin menisi yksin elokuviin). Oikeastaan minua kiehtoisi tietää, miksi: onko yksin matkustaminen niin pelottavaa? Tylsää? Yksinäistä? 

Ei ehkä yllätä, mutta minusta yksin matkustaminen on yksi parhaita asioita koskaan. Erityisesti näinä hetkinä, kun enemmän kuin mitään kaipaa rentoutumista ja rauhaa, silloin se, että milloin tahansa saa astua sosiaalisten normien ulkopuolelle ja omaan hiljaiseen rauhaansa, on sanoinkuvaamattoman helpottavaa. Ei ole pakko lähteä edes hotellihuoneestaan ulos, jos ei satu huvittamaan, ei tarvitse mennä ravintolaan syömään illallista, jos ei tunnu siltä, tai ainakin saa valita ravintolansa ihan itse. Ei tarvitse kiertää tylsiä museoita näön vuoksi yhtään kauempaa kuin huvittaa, sen sijaan saa viipyä haluamissaan paikoissa juuri niin pitkään kuin haluaa. 

Tai ehkä tuo kaikki on tärkeää vain tällaiselle ihmiselle, joka helposti mukautuu muiden toiveiden mukaan, ei halua herättää huomiota saati pahastusta. Ehkä jollain muulla ei ole tuota kaipausta, kaipausta loputtomaan omaan tilaan, aikaan kuunnella ainoastaan omia haluja ja tarpeitaan, jotka usein hukkuvat arjessa. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ja lopulta: kaikessa kai helpottavinta ja rentouttavinta on se mahdollisuus siihen kaikkeen, vaikka tosiasiassa sitä ei koskaan käyttäisikään. Tasan kerran täällä olen mennyt hampurilaiselle ravintolaillallisen sijasta, joka päivä olen lähtenyt hotellihuoneestani aamuisin ja kiertänyt ihmettelemässä niin antiikin raunioita kuin muitakin nähtävyyksiä, palatakseni vasta myöhään illalla takaisin. Silti tietoisuus siitä, että minun ei tarvitse, jos en halua, riittää rentotuttamaan minua.

Silti on sanottava, että tällä kertaa yksin matkustaminen on ottanut pikkuisen enemmän koville kuin yleensä. Monesti mieleen on hiipinyt ajatus siitä, että entä jos toinen olisikin tässä rinnallani, eikö tämä olisi vielä erityisempää? 

Ja siinä piilee toinen iso osa yksin matkustamisen taikaa siinäkin, ainakin parisuhteessa ollessa. Saa ikävöidä toista, muistaa kaiken sen, miksi onkaan valinnut kulkea toisen rinnalla, koska hän tekee kaikesta vielä vähän parempaa. 

Ja samalla: saa kokea jotain aivan omaa, saa vahvistusta ja muistutusta omasta itsenäisyydestään. Että minä olen minä, en pala jotain muuta, minulla on omat kokemukseni ja tunteeni, omat matkani, joita ei aina tarvitse sovittaa toiselle sopivaksi, kaikkea ei tarvitse jakaa vaan voi pitää palan itseään omanaan. Iän ja elämänkokemuksieni myötä tuosta kaikesta on tullut niin kovin tärkeää, että kukaan muu ei määritä sitä, mitä teen ja mitä olen. 

Sitä paitsi, yksin matkustaminen on itse asiassa usein huomattavasti sosiaalisempaa kuin pariskuntana reissatessa: en ehkä millään reissullani ikinä ole päätynyt juttelemaan näin monien ihmisten kanssa, enimmäkseen muiden turistien, ehkä toisaalta toki myös harvinaisempi matkakohde saa meidät tavallista puheliaammiksi ja jakamaan kokemuksia ympäri Albaniaa.

Yksin matkustaessa on myös itse rohkaistuttava kysymään neuvoa muilta, kukaan ei selvitä asioita puolestasi tai kanssasi, vaan kaikki on tehtävä itse. Näin ujona ja introverttina saa silloinkin pukeutua turistin naamariin, se jostain syystä on silloin monin kerroin helpompaa kuin kotona Norjassa, sen sijaan se, että pystyy siihen, antaa tärkeää positiivista palautetta itselle siitä, mihin oikein kykeneekään halutessaan - tärkeän muiston viedä myös mukanaan takaisin kotiin ja omaan arkeen. 

Nyt kuitenkin on aika suunnata kohti viimeistä päivää täällä Sarandassa. Ihanaa perjantaita!

<3: Aino Katri

Mainos
Mainos