Yövuoron terävin kynä. Kuva: Pixabay

#176: Opiskelijaelämää, osa 3.

Yövuoro! Jännää!

Mä tein viime kesänä siellä osastolla muutaman yövuoron kokeneemman hoitajan kanssa. Tää hoitaja oli ns. vakiyökkö, kuka siis tekee pääasiassa yövuoroja. Mietin silloin kesällä jo ekoja elämäni yövuoroja tehdessä, että miten ihmeessä kukaan voi jaksaa tätä monta yötä putkeen ja vuodesta toiseen? Eikö se ole ihan älytön terveysriskikin? Meille kävi koululla puhumassa joku työhyvinvoinnin asiantuntija ja hän muistaakseni sanoi, että vuorotyön epäsäännöllisyys ja varsinkin yövuorot lisäävät syöpä- ym. riskiä. Aika hurjaa.

Lokakuu tarjoaa jälleen sitä normaalia sadetta kun lähden yksiöstäni kahdeksan maissa kohti bussipysäkkiä ja yövuoroa. Aika synkkää! Kun menet töihin, on pimeä. Kun lähdet töistä, on pimeä. Oli sitten aamu- tai yövuoro, aina pimeää. Iltavuoroon mennessä saa oleskella hetken siinä valoisassa harmaassa ulkoilmassa. Lonkerokeli, niinkuin yks kurssikaveri sanoi.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Saavuttuani sairaalalle mietin, että kolmas harjoittelupäivä ja nyt jo mukavasti kaikki vuorovaihtoehdot koettu: Aamu-, ilta ja yövuoro. Mä käyn vaihtamassa työvaatteet päälle ja lähtiessäni pukarilta mä tarkistan taskut, repun ja kahvitermoksen läsnäolon reppuni sivutaskussa: Check!

Nousen kaksi kerrosta ylöspäin hissillä ja kävelen päivystyksen kahvihuoneeseen. Laukkukaappivälikössä on ruuhkaa. Pikaiset moikkailut uusille ja tutuille kasvoille sekä ohjaajalleni, Maijalle.

"Noni, Juuso valmiina toimintaan?", Maija kysyy. Mä nyökkään.

"Päästäänkin ihan oikeasti tosi toimiin. Vastaava hoitaja kävi just kertomassa, että on tulossa traumahäly. Eikä vaan yks, vaan kaks potilasta. Joku kolari, isä ja 8 vuotias poika kyydissä", Maija briiffaa ja jatkaa, "Me ollaan tänä yönä sun kanssa siis akuuttihoitajia, eli huolehditaan tuon akuuttihuoneen potilaista. Toisinsanoen siis me otetaan muiden kanssa hoitaaksemme se akuuttihuone mihin ne traumapotilaat saapuu".

Me jätetään yövuoron raportti kuuntelematta ja niin jättää itse asiassa moni muukin hoitaja. Vastaava hoitaja on määrittänyt kaksi traumatiimiä ja pyytää meitä hoitajia menemään jo valmiiksi akuuttihuoneeseen laittamaan paikkoja kuntoon, vetämään lääkkeitä ruiskuun jne. Potilaat saapuvat kuulemma 15 minuutin päästä.

"Tuntuuks et sä olisit valmis tämmöiseen väkevämpään äksöniin? Täähän on sun syventävä harjoittelu, mut ei sun tarvi tulla tonne meidän kanssa jos tuntuu että et viel ois valmis", Maija tiedustelee.

"Ei kyl mä oon ihan ok. En kyl ole juurikaan muuten ollut tommosessa kovemmassa äksönissä mukana muuten ku siinä lyhyellä leikkaussalijaksolla", mä kerron ja yritän kuulostaa vakuuttavalta. Vakuuttava tai ei, Maija nykäisee mua (ihan oikeasti) hihasta ja sanoo että nyt mennään.

"Hei Maija, sano sit mulle vaan mitä pitää tehdä. Mä en ehkä osaa ihan automaattisesti toimia ja tietää mis kaikki kamat on mut kyl mä puhetta ymmärrän", mä yritän jonkinlaisen hymyn kera kuulostaa muka-rennolta vaikka jännittää kyllä aivan pirusti. "Joo joo, nou hätä. En mä jätä sua yksin pulaan mut kuuntele sit tarkkaan mitä mä sanon. Äläkä loukkaannu jos joku sanoo tiukempaan sävyyn jotain, se kuuluu aina välil näihin intensiivisempiin tilanteisiin", Maija opastaa.

Me katsotaan että lääkkeitä on tarpeeksi, hengitystä turvaamaan saatetaan potilas joutua intuboimaan eli asettamaan putki hengitysteihin jotta henkitiet pysyvät auki. Toinen potilas, isä, on kuulemma punainen potilas joka tarkoittaa siis sitä, että hänen elintoimintonsa ovat tai ovat olleet huonolla tolalla. Huh, toivottavasti ensihoito saa hoidettua sen potilaan vakaaseen kuntoon, edes vähän, tossa matkan aikana jo.

Potilas saapuu ja toinenkin potilas saapuu samaan aikaan akuuttihuoneen toiselle paikalle. Alkaa rauhallinen kiiruhtaminen - Kumpikin tiimi tekee töitä lyhytsanaisesti mutta selkeästi kommunikoiden. Kukaan ei huuda. Porukka liikkuu toistensa ympärillä kuin sovituin tanssin askelin. Mä olen kirjaamassa ja alan kirjata lääkkeitä ja nesteitä potilaan hoitokurvalle tietojärjestelmään. Onneksi tän sairaalan järjestelmä on yllättävän helppo ja intuitiivinen käyttää. Mä opettelin tosiaan silloin kesätyöjaksolla osastolla jo käyttämään tätä järjestelmää, joten tässäkään tilanteessa näiden lääkkeiden ja nesteiden kirjaaminen ei ole vaikeaa.

Mulla on kiire kun yritän saada kaikki kirjattua. Välillä ehdin vähän katsella traumatiimin toimintaa. Röntgenlääkäri, kirurgi, anestesialääkäri, ja vastaavasti heidän työpareinaan hoitajat jotka auttavat, esimerkiksi anestesiasta vastaa traumatiimin ANESTESIAHOITAJA-liivillinen hoitaja. Ne jakoi ne roolit just vähän ennenkuin potilaat saapuivat. Aika upeeta valmistautumista, mä ajattelen.

Isä, jota me siis ollaan tässä oltu hoitamassa, on vielä vakavassa tilassa mutta jo vakaampi elintoiminnoiltaan. Isä oli menettänyt ilmeisesti lantiomurtuman seurauksena paljon verta, mutta jo tässä päivystyspolilla me aletaan nyt tiputella verta ja Maija tulee briiffaamaan mua samalla kun laittaa kolmatta veripussia tippumaan: "Huomaatsä Juuso? Toi lantiovyö, verenhukan korjaus, kipulääke, hengityksen turvaaminen... Me saatiin tää isä pelastettua. Mieti, miten hienoa!", Maija sanoo selkeästi työstään innostuneena.

No onhan tämmönen mahtavaa! Oikeasti vaikuttaa ihmisen elämään, pelastaa jopa hengen.

Isä lähtee jatkohoitoon leikkaussaliin mutta on onneksi vakaassa kunnossa. Naapuripedin 8-vuotias poika kuuluu hiljaa itkevän mutta onneksi perheen äiti on tullut paikalle. "Ei hitto", mä ajattelen. Toi lasten ja nuorten suru ja kärsimys on mulle jotenkin heikko paikka vaikka mul ei vielä omia lapsia olekaan. Onneksi kuulen, että poika ei ole vakavammin loukkaantunut kuin että ranne- ja nilkkamurtumat on. Ne pystytään hoitamaan ja lapsi siitä toipuu. Poika saa kipulääkettä ja alkaa itkemisen jälkeen nauramaan ja sanoo, että "Saiks äiskä iskäkin tätä lääkettä ku tästä tulee päähän vähän sellainen hassu olo, semmonen hyvä olo", poika kertoo nauraen äidilleen.

Isä lähtee leikkuriin. Kukaan ei juokse vaan kaikki tehdään edelleen rauhassa kiiruhtaen.

Mä jään sulkemaan potilaskertomusta ja tarkistamaan Maijan ja kirurgin kanssa että kaikki kirjaukset ovat oikein. Sitten kirurgi kuittaa traumahoitokertomuksen omalla salasanallaan ja lähtee puukengät kopsuttaen pois.

Mä mietin, että on tää hemmetti ainutlaatuista työtä. Ei perhana! Ei perhana sentään! Nää tyypit just pelasti toisen ihmisen elämän. Voiko mikään olla tärkeämpää?

Mainos
Mainos