Oman henkilökohtaisen pernaalini terävin kynä. Kuva: Pixabay

#177: Loppuarviointi.

Aurinko paistaa!

On harjoittelujakson toiseksi viimeinen päivä kun mä matkaan sairaalalle iltavuoroon. Koko jakso (2 kuukautta) on mennyt aika mukavasti, vaikka itse näin ajattelenkin. En ole kehdannut sitä ääneen sanoa, vaan aina jos joku on sitä kysynyt niin olen vastannut perinteiseen suomalaiseen tapaan vähätellen, että "noooh, kai se on ihan ok mennyt". Vaikka oikeasti - Mä olen ollut tosi innostunut päivystyksestä työpaikkana ja uskon, että se innostus myös näkyy. Mä en ole ollut täydellinen työntekijä enkä täysin valmis opiskelija. Onkohan sellaisia supersankareita edes olemassakaan...?

Iltavuoron aluksi meillä on arviointi. Siihen saapuu mukaan mun syventävän jakson vastuuopettaja sekä mun ohjaaja, Maija. Me mennään pieneen neukkariin ja pistetään ovi kiinni. Mä heijastan tykillä seinälle omat tavoitteeni ja keskustelu alkaa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

"Okei, no, me tossa Juuso vaihdettiinkin jo vähän kuulumisia ja sä kerroit että oot ollut tosi tyytyväinen omaan harjoitteluun, eiks jeh?", opettaja kysyy.

"Joo, just noin. Aattelin, et onhan se vähän riskaabelia sanoa noin itsevarmasti, et jos vaikka olisikin oikeasti menny ihan päin mäntyä mut mä en ois huomannut eikä Maija ois sanonut siitä mitään. Mut en mä usko et se on asian oikea tola. Oon vaan kuullu yheltä kokeneelta hoitajalta kauhukertomuksia harjoitteluista, joissa ohjaaja ei sanonut koko jakson aikana mitään ja loppuarvioinnissa latasi pöytään kaikki negatiiviset asiat mitä opiskelija ei tajunnu tehdä. Mut onneks Maija on eri sorttia. Mun mielestä meillä on yhteistyö sujunut tosi hyvin ja mä oon tosi tyytyväinen siihen suoraan mutta ystävälliseen tapaan miten Maija kommunikoi ja ohjaa muutenkin", mä yritän summata mun ajatukset.

Opettaja ja Maija nyökkäilevät.

"Kyllä sä Juuso ihan samoja ajatuksia jaat kuin minäkin. Mun mielestä harkkajakso on mennyt oikeasti hyvin, en sano tätä siis vaan kohteliaisuuden vuoksi. Paljon on vielä opittavaa, mutta urataso huomioiden sä olet just sillä tasolla mitä pitääkin.", Maija sanoo ja jatkaa, "Tärkeintähän tässä työssä -niinkuin elämässä muutenkin- on se, että yrittää parhaansa ja opettelee. Kukaan ei osaa kaikkea, varsinkaan heti. Mutta yrittäminen palkitaan lopulta, mä uskon näin. Tää työ on tietysti siinä erityisluonteista, että jopa harjoittelusta ja yrittämisestä on oltava todella tarkka koska siinä ei saa tehdä juurikaan virheitä. Tehdään nimittäin töitä ihmisen terveyden parissa".

Keskustelu jatkuu ja tuloksena on se, että läpihän minä tän harkkajakson pääsen. No, okei, ehkä kuulostan itsevarmalta mutta antaa mennä - Olisin ollut aika yllättynyt, jos en olisi päässyt läpi. Silloin kyllä olisi täytynyt todeta että aika sokea olen omalle tekemiselle ja tekemättömyydelleni... 

Keskustelun lopussa, just kun me ollaan nousemassa pöydästä niin Maija sanoo mulle jotenkin veikeä ilme kasvoillaan: "Tuus mun perässä. Käydään viel hoitamassa yks juttu...".

Mä lähden kävelemään Maijan perässä henkilökunnan käytävää. Mihin ihmeeseen se on mua viemässä? Vähän ehkä pelottaa. Oonko mä sittenkin unohtanut esim. merkitä jonkun lääkkeen ja nyt joku potilas voi huonosti tai omainen on tehnyt valituksen tai.... 

Me pysähdytään osastonhoitajan kämpän ovelle. 

"Noniin, tässä me nyt ollaan", Maija sanoo osastonhoitajalle, jonka nimi on Katri.

"Noni, hyvä! Mä olen kuullut susta paljon hyvää, Juuso, tän jakson aikana. Mä haluaisin pyytää sua meille töihin. Olisitko sä valmistumisen jälkeen ja ehkä jo vähän ennenkin käytettävissä?", Katri kysyy.

Seuraavat viisi sekuntia mun suusta pääsee öh äh -tyyppisiä äännähdyksiä. Mun mielessä toi viisi sekuntia tuntuu viideltä minuutilta. Tekisi mieli hymyillä, nauraakin, mut mä vaan yritän pitää naaman vakavana. Miksi? Miks mä en näytä riemastumistani?! Hemmetti, mä sain just töitä!

"Joo, siis.... Öööö.... tietysti mä olen kiinnostunut! Siis perhana, tottakai mä olen! Oikeestiko? Ette nyt huijaa? Joo aivan varmasti tulen!", Mä kakistelen sanoja ulos ja pikku hiljaa alkaa se riemukin näkymään mun kasvoilta.

Samaan aikaan aurinko alkaa paistaa Katrin huoneen sälekaihtimen säleikön välistä ja auringonsäde osuu mun silmiin. 
 

Ja se tuntuu hyvältä.