A matter of life and death. Kuva: Pixabay

#231: Syntymä ja kuolema.

Tällä viikolla on sairaanhoitajan mielessä pyörineet taas elämän ja kuoleman asiat. 

Lähipiirissä on pitkään ollut "hautajaisvapaata" aikaa, ja kuten entinen päivystyspolin hoitaja varsin hyvin tietää ei tämä ole pysyvä olotila. Jossain vaiheessa elämää tulee väistämättä kutsu hautajaisiin, jossain vaiheessa on itse omien hautajaistensa päähahmo.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mä yritän parhaani mukaan tässä välttää latteuksia ja kliseitä. "Se mikä syntyy, sen pitää myös kuolla", "Kuolema on ihan luonnollinen juttu", "Kaikki kuolevat joskus".

Yksikään näistä kliseistä ei auta tai lohduta yhtään kun läheinen tai ystävä menehtyy. Yksikään näistä lausahduksista ei vähennä pelkoa silloin kun itse saa kuulla, että nyt on syöpä siinä vaihessa että parantavaa hoitoa ei enää ole.

Mikään ei auta.

Pelottaa ihan perkeleesti. Lopullinen homma, se on sit siinä. Lopullinen lähtö. Ei tietoa, mitä tapahtuu kun kuolen, vai tapahtuuko mitään. Miten läheiset, miten pärjäävät? En pääse enää koskaan heitä halaamaan enkä suukottamaan, sanomaan että olet rakas ja tärkeä.

Ihan kauhea on loppujen lopuksi kuolema. Ainakin nyt minun, keski-ikäisen miesoletetun mielestä.

On tietysti erilaisia kuolemia. Pitkällisen sairauden ja kivun uuvuttaman läheisen kuolema saattaa tuntua jopa helpotukselta. Väkivallan tai onnettomuuden seurauksena äkillisesti kuolleen omaisen poislähtö on shokki.

Menetys se on aina. Ja aina meistä tuntuu, että se on väärin jollain tasolla. Vaikka kuinka tiedämme, että se on järjellä täysin selitettävissä että kukaan ei elä ikuisesti niin silti se tuntuu väärältä.

Elä hetkessä ja tee hyvin.

Mainos
Mainos