Kiitos! No, mitäs tuosta! Kuva: Pixabay

#262: Suomalainen vaatimattomuus.

"Kiitos, että pelastitte henkeni", sanoo potilas hoitajalle päivystyksen valvontahuoneessa sen jälkeen, kun häneltä on onnistuneesti liuotettu aivoinfarkti. Nyt puhe jo sujuu ja oireet väistyvät, vaikka tunti sitten tilanne oli aivan eri.


"Nooh, mitäs tuosta. Tää on vaan mun työtä", sanoo hoitaja. 

Huomaa ensimmäisen lauseen kainostelu ja toisen lauseen "vaan". Tämmöinen on suomalainen. Parhaimmillaan se on sitä, että ihmiselämän pelastaminen on näitä tämmöisiä juttuja mitä vaan nyt pitää tehdä kun niin on tapana. Hoitajilla (varsinkin hoitajilla) on tapana myös usein tosiaan todeta tuo "tää on vaan mun työtä". Aikamoista työtä, sano.

 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vierailla on tapana (varsinkin meillä Hämeessä) "piinallisesti kursailla", kertoo tämä Maaseudun tulevaisuuden artikkeli. Kahvi on kaadettuna pöytään, mutta useista kehotuksista huolimatta kukaan ei tule pöytään ja kahvi jäähtyy. Emäntä turhautuu ja joutuu osoittamaan jonkun -kenties kauimpaa saapuneen vieraan- tulemaan ensin. Tämänkin kuuluu sitten tullessaan vähätellä itseään ja ääneen mutista, että "eihän tässä nyt minun ensin olisi tarvinnut...".

 

Sitä se on. On tarjolla sitten kahvia tai ihmishenki, niin suomalainen on ihastuttavan kainosteleva. "Mitäs tuosta", kuvastaa hyvin sitä miten me emme halua leveillä saavutuksillamme vaan annetaan tekojen puhua puolestaan. Toisaalta tää on sillä tavalla perinteitä ajatellen ihastuttavaa, mutta kyllä me suomalaiset saisimme olla myös nyt 2018 vuonna jo hieman enemmän julkisesti ylpeitä ja iloita saavutuksistamme.

 

Jaettu ilo kun on kaksinkertainen ilo. Toisen onni ei (useimminkaan, toivottavasti) ole toiselta pois.

Mainos
Mainos