Konstailematonta, ei prameilevaa. Ettei vaa kukaan luule että tässä nyt oltaisiin jotain. Kuva: Pixabay

#322: Suomalainen itsetunto

TV:ssä yksi lempisarjojani on Pitääkö Olla Huolissaan. 

Katsojat saavat lähettää sinne omia huoliaan, joko keksittyjä tai aitoja huolia. Taitaapa osa huolista olla reippaasti liioteltuja, mutta uskon, että joukkoon on eksynyt myös aivan aitoa suomalaista pohdintaa. Pitääkö tässä olla huolissaan, miettii monesti suomalainen. Huolestuminen on meille suomalaisille luontainen tapa reagoida asioihin, vähintäänkin kaikkeen uuteen ja outoon.

Taisto oli lähettänyt ohjelmaan kysymyksen koskien bussin liikkeellelähtöä pysäkiltä. Taisto ihmetteli, että pitääkö kuski häntä vanhana ja heikkokuntoisena kun kuski odotti kunnes Taisto oli päässyt istumaan ja lähtenyt vasta sitten liikkeelle. Epäilikö kuski, että Taisto ei pysy pystyssä jos bussi lähtee liikkeelle Taiston vielä ollessa jalkeilla? Varmasti epäili. Ja piti Taistoa siis vanhana, raihnaisena ja heikosti pystyssä pysyvänä yksilönä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Naurahdin, kun ohjelman juontaja Jenni Pääskysaari jatkoi tarinaa kuvitellulla ajatuskudelmalla:

Kuskin teon takana on mitä luultavammin kohteliaisuus - Odotetaan, että matkustajat pääsevät istumaan ennenkuin lähdetään liikkeelle. Mutta ei, suomalaisen päässä tämä kääntyy muotoon: "Minä oon niin vanha. Ja ruma. Ja haiseva. Ja varmaan nousin ihan väärinkin tähän bussiin. Ja mitä noi muutkin matkustajat ajattelee? Jäänkin jo tässä seuraavalla pois vaikkei tämä ole edes minun pysäkki. Jään tähän räntäsateeseen ripottelemaan tuhkaa itseni päälle ja odottamaan kuolemaa. Sietääkin jo tämmöisen ihmisroskan mennä!"

Jonkinlaista arjen tragikoomisuuttahan tässä on, meidän suomalaisten hyvin korostetun vaatimattomassa tavassa elää ja olla. Onneksi meistä monet osaavat nauraa itselleen, mutta kyllä tomä jotain sisäsyntyistä on, tämä synkkyys ja huolestumisen jalo taito.

Hoitotyössä tätä huolestumista ja vaatimattomuutta kohtaa varsinkin vanhempien kansalaisten kanssa. Esimerkiksi vakava vammautuminen tai sairastuminen, kovat kivut... Ne otetaan usein vastaan ilman sen suurempia kyselyitä vaikka huolta on (ja aihettakin huoleen tietysti). Tämä sanaton viestintä ja kulttuurisidonnainen käyttäytymismalli on hyvä meidän hoitajien tiedostaa. Vaikka potilas ei valita kipua, voi silti kysyä miten voit, tarvitsetko kipulääkettä? Tietysti tunneäly -tuo tulevaisuuden työelämän valttikortti numero 1- on avuksi tässäkin, me tiedämme ennenkuin potilas edes kertoo. 

Ja kyllähän noheva hoitaja tietää esimerkiksi vitaaliarvoista, että potilas on kipeä. Terminaalivaiheen potilaan kivunhoidossa kyynel silmäkulmassa ja korkea verenpaine kertoo, että nyt on kipuja. 

Olemme me fiksuja. Mutta samalla vaatimattomia ja kovia huolestumaan. Muistathan, että sopivassa paikassa heitä vaatimattomuus pois ja kehu estoitta itseäsi, esimerkiksi työhaastattelussa!

Tsemppiä uuteen viikkoon!

Mainos
Mainos