Surussa tukena ja mukana oleminen vaatii myös hoitajalta paljon. Kuva: Pixabay

#423: Surussa mukana

Taisin kirjoittaa taannoin blogissani, että sairaalaan saapumiselle on olemassa vain yksi iloinen, positiivinen syy: Lapsen syntymä.

Muutoin sairaalaan tulemisen taustalla on aina oma henkilökohtainen, omaista tai perhettä koskettava tapahtuma: sairaus, onnettomuus, tapaturma. Hoitajan päivittäisissä kohtaamisissa on siis miltei aina kyse terveyden poikkeamasta, joka on enemmän tai vähemmän akuutti tapahtuma. Riippuen tietysti yksiköstä, jossa työskentelee, näitä kohtaamisia on eri muodoissaan muutamasta muutamaan kymmeneen päivässä.

Tietystikään kaikki kohtaamiset eivät ole luonteeltaan surullisia, vaikka sinänsä kohtaamisen syy olisikin negatiivinen tai surullinen. Monesti negatiivisen syyn vuoksi tapahtuvan käynnin aikana voidaan myös kokea iloa surun keskellä. Preoperatiivinen kontrollikäynti, syöpätautien polin kontrollikäynti, kuvaustulosten kuuleminen... Vaikkapa tieto siitä, että tauti on väliaikaisesti remissiossa (sairauden oireiden lievittyminen/häviäminen) voi tuoda ihmiselle iloa surun keskelle. Pienen positiivisen hetken pitkän negatiivisen käyrän jatkoksi, sen voi tarjota parempi labratulos ja tutun hoitajan kevyt kosketus tai kannustava lausahdus.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Hitaamman, pidempiaikaisen surun lisäksi hoitajat kohtaavat esimerkiksi akuuttihoidon yksikössä äkillistä surua. Liikenneonnettomuus tai väkivallan uhriksi joutuminen ovat varmasti niitä rankimpia syitä, joiden takia ihminen voi menettää terveytensä väliaikaisesti tai pysyvästi. Näissä tilanteissa surussa mukana oleminen on tietysti erilaista, melkoisen rankkaa voisi sanoa. Muistan itse miettineeni esimerkiksi, että mitä voi sanoa omaisensa juuri menettäneelle. Onko olemassa lause, jonka voin sanoa, ja joka tekee ihmisen olon paremmaksi?

Oma avuttomuus on pahimmissa tapauksissa helposti läsnä. Voi tehdä ammatillisesti, esimerkiksi hoitotoimissa, kaikkensa. Voi antaa helpottavaa lääkettä tai hoitoa sitä tarvitsevalle potilaalle. Mutta suruun ei ole ammatillista työkalupakkia, jolla surun voi hoitaa pois. On vain se tylsältä ja liian passiiviselta kuulostava keino - olla läsnä, vaikkapa ihan hiljaa. Jos on pakko tehdä jotain, niin tuon vaikka nenäliinan tai mukin vettä.

Muistan miettineeni usein näiden rankkojen tapauksien jälkeen, että olisi voinut sanoa jotain enemmän tai tehdä jotain enemmän. En kuitenkaan usko, että tämä oli potilaan tai omaisen kokemus, vaan uskon, että useimmiten se mitä teemme, riittää. Tehtävämme on olla avustaja, auttaja, joka kantaa ja kulkee mukana siihen seuraavaan etappiin saakka. Ei välttämättä perille saakka.

Eikä sitä surua saa pois puhumalla. Sen saa pois suremalla. Siinä voi olla hoitajana, ihmisenä toiselle ihmiselle tukena. 

Mutta muista myös oma jaksamisesi, ettei elämä olisi pelkkää muiden tukena olemista. On hyvä olla terveellä tavalla itsekäs, kun kyse on vaikkapa omasta jaksamisesta.

Voimia syksyyn, hyvät hoitajakollegat!

Mainos
Mainos