Sairaalassa oleminen on joskus pitkästyttävää. Kuva: Pixabay

#426: Hoitaja potilaana

Tieto lisää tuskaa.

Vanha sanonta pitää paikkansa myös silloin, kun hoitaja on potilaana. 

Menen tuntemattomasta syystä johtuvan vaivan vuoksi päivystykseen. Minulle tehdään tutkimuksia ja tiedän syyn, miksi niitä tehdään. Makaan päivystyksen paareilla ja odotan, kunnes laboratoriohoitaja tulee toistamiseen luokseni. Yliajattelevat, aina askeleen edellä olevat hoitajan aivot kehittävät heti mitä villeimpiä skenaarioita: "Miksiköhän minusta haluttiin tämä ja tuo labra vielä tilata? Epäileekö lääkäri sitä vakavampaa vaivaa?"

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Tiedän, että usein tietyt tutkimustulokset antavat "tyhjän arvan", jolloin saadaan poissuljettua yksi tai muutama vaivan syy. Poissulkumielessä minulta saatetaan ottaa seuraavaksi vaikkapa TT-kuvat (tietokonetomografia). Minut viedään röntgeniin ja kuvaus tehdään aluksi ilman varjoainetta. Kone pysähtyy ja sekunnit kuluvat. Miksi kukaan ei tule auttamaan minua takaisin paareille ja vie potilaspaikalle? 

"Otetaan vielä varjoainekuvat", sanoo röntgenhoitaja kaiuttimen välityksellä.

"Miksi? Mitä ihmettä, näkyikö siellä kuvissa jotain epäilyttävää?", ajattelevat pahinta skenaariota maalailevat hoitajan aivot.

Mieleen tulee yksi jos toinenkin paha ja harvinainen potilastapaus ja se mikä oli syynä oireiluun. Se oli se harvinainen syndrooma! Tiedän kyllä järjellä ajateltuna varsin hyvin, mikä yleensä ja todennäköisimmin on kokemieni oireiden taustalla oleva syy. Se on hoidettavissa oleva, yleinen ja hyvälaatuinen syy. Niin minä sanon aina potilaillekin. Mutta kun olen itse tässä tutkittavana, niin tuo järjen ääni, miksi ihmeessä se nyt kuiskaa eikä totea jämäkästi?

Lopulta pääsen takaisin päivystyksen potilaspaikalle ja kuulen O-kirjaimella alkavan sanan, joka kuuluu päivystyksen perusretoriikkaan. Odotellaan. "Ja sitten odotellaan tuloksia". Tuloksien odottelemisen syynkin tiedän, täällä on muutama muukin potilas kuin minä eikä minun vaivani ole niitä kiireimmin hoidettavia. Silti itsekkäästi toivon, että tulisivatpa minun tulokseni mahdollisimman pian ja pääsisin kotiin. Kotiin moni potilas haluaa ja kotiin moni potilas pääsee. 

Tulokset tulevat. Kuvissa ei moitittavaa mutta labroissa CRP on 132.

"Kyllähän sä tiedät, että tuolla oirekuvalla ja tuolla CRP:llä me otettais sut osastolle, IV-antibiooteille", sanoo lääkäri. "

"Voi perhana. Eikö vois koittaa vielä suun kautta antibiootilla?", kysyn epätoivoisena vaikka tiedän hyvin vastauksen.

Päädyn osastolle hoitoon muutamaksi päiväksi, ei niin vakavan mutta hoitoa tarvitsevan syyn vuoksi. Osastolla koen aikani pitkäksi vaikka en joudu viettämään siellä kuin viisi päivää. Tiedän tasan tarkkaan, mitä tehdään ja miksi joskus odotus kestää pitkään, mutta silti tunnen pitkästymistä ja tuskastumista.

Yllä oleva tarina on fiktiivinen, mutta se voisi olla hyvinkin totta. Minkälainen sinä, hoitaja, olet potilaana? Tunnistitko itsesi vai oletko kaukana ylläolevan tarinan potilaasta? 

Kommentit

Käyttäjän Johanna Salo kuva

Mulle on täysin mahdoton ajatus myöntää tarvitsevani apua. Vielä mahdottomampaa on koskea soittokelloon. Ja on aivan kamalaa joutua osastohoitoon vaikka poikkeuksetta kokemukset on hyviä. Silti ajattelen, että vaikka olenkin joutunut osastohoitoon, on mun pystyttävä selviytymään perusasioista itse. Mieluummin jätän jonkun vessareissun väliin kuin pyydän taluttajan. Ja kyllä hoitajatkin sairastuu, ihmisiähän mekin vaan olemme. Silti en halua vaivata toista hoitajaa. Hassua!

Käyttäjän Hoitzu kuva

Olen joutunut moniin tilanteisiin, joissa minulle ei ole kerrottu mitään. Kerran minulle annettiin varjoainetta ja jätettiin yksin. Aloin tuntea outoa kuumotusta ja kurkun karheutta. Hoitajalle kerroin huoleni koska olen saanut allergisia reaktioita mm. Lääkkeistä. Hän ei sanonut sanaakaan, poistui paikalta. Silloin iski paniikki. Hätä. Tuli käsittämätön olo että minua ei edes yritetä ottaa vakavasti. Toisen kerran minä olin ensiavussa kun moninorit alkoivat huutaa. Hoitajan aivoni tekivät nopean päätelmän, kun katsoin verenpaineita. Tunsin oloni vuorokauden valvottuani pelokkaaksi. Hoitaja tuli, asetti sängyn niin että jalkaosa meni koholle. Paineli monitoria. Sanallakaan ei kysynyt vointiani, ei jäänyt siihen kohtaamaan minua.
Eniten minua järkyttää sellaiset hoitajat, jotka ovat kyynistyneet. Itse en ole. Kohtaan potilaan aina läsnäolevasti ja luon turvaa. Hoitajan aivot tarvitsevat sitä samaa mitä muidenkin. Kohtaamista ja sanoja.

Mainos
Mainos