Kuva: Antonio Diaz | Onepixel

Kolkuttaako omatunto?

Ostin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajan työurani aikana itse omat työvaatteeni. Olin tottunut siihen, että työnantaja huolehtii työvaatteiden saatavuudesta ja asianmukaisesta huollosta. Liinavaatevarasto tavallaan huokui puhtautta ja loputtomuutta. Työvaatetilanne oli vasta esimakua sairaalahygienian tilasta.

Olin innoissani siitä, että saisin kerrankin valita sopivankokoiset, istuvat vaatteet. Oikean koon ja istuvuuden löytäminen ei kuitenkaan ollut yksiselitteistä, sillä keskivertoamerikkalainen on pari kokoa isompi kuin keskivertosuomalainen. Tämän eroavaisuuden vuoksi päädyin etsimään totutusta muutamaa kokoa pienempiä työvaatteita turvautumalla petite-malliston XS-kokoon. (Tämänkö on oikeasti tarkoitus kohottaa itsetuntoa?)

Kysynnän alhaisuuden vuoksi liikkeessä ei ollut sopivaa kokoa oikeanvärisenä, joten tilasin vaatteet liikkeeseen ja jäin odottamaan tilauksen saapumista.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Testasin työvaatteita kotona, mutta en sentään kulkenut pitkin maita ja mantuja ne päällä.

Perjantaina sain vihdoin pukea laivastonsiniset scrubsit päälleni.

Mutta ei, en pukenut työvaatteita kotona niin kuin kaikki muut.

Tosin kuten maan tapoihin kuuluu, silitin työvaatteeni ja yritin pakata ne nätisti laukkuuni. Aamulla saavuin hyvissä ajoin osastolle, jotta ehtisin vaihtaa vaatteet. Harmi vain, että osastolla ei ole edes pukuhuonetta. Saatavilla oleva locker room on vain pieni huone pienine laukkukaappeineen.

Mietin hiljaa mielessäni, etten anna olosuhteiden lannistaa. Että minähän en anna periksi sosiaaliselle paineelle.

Työpäivä alkoi kello 6.45 ja mietin jälleen hiljaa mielessäni, että mitenköhän selviän ventovieraan sairaanhoitajan varjona 12 tunnin työvuorosta.

Entisellä osastollani hoitotyön osuus oli yksin sairaanhoitajan harteilla. Ensimmäisen päivän perusteella sanoisin, että täällä sairaanhoitajan tehtävänkuvaan kuuluu karkeasti lueteltuna potilaan statustaminen, lääkkeiden antaminen, uusien määräysten toteuttaminen ja kotiutus. Hoitoapulaiset huolehtivat pesuista ja avustamisesta muissa päivittäisissä toiminnoissa.

Se 12 tunnin työvuoro, jota jännitin ei ollutkaan niin kamala. En joutunut raatamaan selkä vääränä – vaikka tiedä sitten millaisia kiireiset työvuorot ovat.

Varjostaessani sairaanhoitajaa ja tutustuessani osaston toimintaan vertailin ja tein havaintoja: käsihygienian toteutuminen – tai oikeastaan sen puute – oli kamalaa.

Tavallaan tiesin aiemman koulutuksen perusteella odottaa sitä, että hygienia ei ole yhtä tehokasta ja kehittynyttä kuin Suomessa. Nyt kun olen keskellä tätä todellisuutta en oikein tiedä miten päin olisin, vaikka lopulta saan varmasti tietyn leiman otsaani.

En silti tiedä vielä missä mättää: tietotaito, ammatillisuus, omatunto, resurssit?

Todellisuutta on se, että jokaisesta huoneesta löytyy yksi käsihuuhdeannostelija. Käytäviltä, kansliasta tai muista tiloista sitäkin vähemmän. Liian usein suojakäsineet vaikuttivat olevan tekosyy olla käyttämättä käsihuuhdetta. Kun käsihuuhdetta käytettiin ehkä kerran tai kaksi per potilas, sitä annosteltiin käytännössä pari tippaa ja hieraistiin vain näön vuoksi sekunnin ajan.

Alkuun ihmettelin numeroita käsihuuhdepakkauksen kyljessä. 09 21. Näyttää päivämäärältä eli syyskuun 21. päivä. Voiko olla niin, ettei pakkausta ole tarvinnut vaihtaa kolmeen kokonaiseen kuukauteen? Kaiken näkemäni jälkeen en enää yhtään ihmettele, jos syyskuun 21. pitääkin paikkaansa.

En löytänyt yhtäkään desinfektiopyyhettä, jolla puhdistaa esimerkiksi stetoskooppi tai ultraäänilaite. Tämän myötä mobiilityöpisteetkään näppäimistöineen ja sormenjälkilukijoineen eivät houkutelleet lähellekään.

Sitä paitsi kärry kulki sujuvasti mukana potilaan vierelle kosketuseristyshuoneeseen. Potilastietojärjestelmästä oli näppärä etsiä tietoa suojatakki ja -käsineet kädessä, kun oli ensin tutkittu potilasta. Lisäksi lääkkeiden annostelua varten täytyi vilauttaa kaula-aukkoon kiinnitettyä tunnistekorttia lukijassa – edelleen ne samat suojakäsineet kädessä.

Lopulta kello löi 19.15 ja ensimmäinen työpäivä tuli päätökseen.

Samana päivänä aloittanut sairaanhoitajakaverini kysyi hymyillen: "Oikeastiko vaihdat siviilit päälle?"

Olimme keskustelleet aiheesta paria päivää aikaisemmin ja hän luuli, että muuttaisin tapani.

"Kyllä."

Otin työkengät pois jalasta ja hän jatkoi, enemmän naurahtaen: "Kengätkin? Etkö voi riisua niitä kotiovella?"

En oikein muista mitä vastasin, sillä päivän mittaan olin lannistunut ymmärryksen puutteesta. Tungin työvaatteet muovipussiin, jonka suljin tiukasti. Kirosin sitä, että työvaatteetkin pitää pestä kotona. Samalla olin jo alkanut suunnitella mielessäni projektia, jolla voisin muuttaa osaston käytäntöjä parempaan suuntaan näyttöön perustavalla tiedolla.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Mainos
Mainos