Kuva: Aaron Burden | StockSnap.io

Koti-ikävä

On kulunut kolme viikkoa siitä, kun aloitin uudessa kliinisessä työssäni Yhdysvaltain luvatussa maassa. Mutta kuten olettaa saattaa, tämä maa ei tietenkään ole niin sanotun amerikkalaisen unelman lintukoto. Siinä missä olen potenut voimakastakin koti-ikävää, olen saanut kokea myös onnistumisen hetkiä.

Olin ensimmäisen työvuoroni jälkeen aivan totaalisen järkyttynyt sairaalahygienian tasosta käytännössä. Vaikka tuon ensimmäisen vuoron varaperehdyttäjä olikin ehkä huonoin täällä kohtaamani esimerkki, näen silti mahdollisuuksia parantaa toimintaa.

Tämä järkytys oli osatekijä siinä, että ensimmäisen työviikon jälkeen kärsin koti-ikävästä. Yhtäkkiä tuntui, että kaikki on yksinkertaisesti paremmin Suomessa. Oli hetkiä, jolloin kaiken ahdistuksen keskellä teki mieli vain palata kotiin, heittää pyyhe kehään, laittaa pillit pussiin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Yritin kuitenkin pysähtyä miettimään miksi alun perin halusinkaan lähteä toiseen maahan.

Siinä missä Suomi on monessa mielessä edistyksellinen maa, joudun tarkastelemaan asioita myös ammatillisesti. Kuten blogin nimestäkin voi päätellä, suhtaudun sairaanhoitajan ammattiini intohimoisesti ja haluan, että työlläni on merkitystä. En kuitenkaan halua olla sen orja.

Vertailukohtani täällä on vasta parin viikon mittainen. Uskallan silti väittää itsevarmasti, että suomalaiset sairaanhoitajat ovat maailmanluokan moniosaajia.

Suomalaisessa kontekstissa koen erityiseksi sen, että sairaanhoitajan ammatilliset oikeudet ja mahdollisuus käyttää hoitotyön tietotaitoa itsenäisenä ammattilaisena palvelee yksittäistä potilasta, mutta myös koko järjestelmää ja yhteiskuntaa.

Tätä ammattitaitoa ei kuitenkaan tunnusteta sen ansaitsemalla tavalla, mikä saa monet sairaanhoitajat lannistumaan, turhautumaan ja lopulta vaihtamaan alaa.

Olinkin alkanut kokea hieman vajaan viiden vuoden työkokemuksen jälkeen liikaa uupumusta. En jaksanut olla se sairaanhoitaja, joka halusin olla – enkä edes koe, että tavoittelin kuuta taivaalta. Yritin tehdä oman osani siitä, että viihtyisin ammatissani paremmin.

En koskaan löytänyt sitä käännekohtaa.

Miksi siis alun perin halusinkaan lähteä toiseen maahan?

Uupumukseni vuoksi halusin kokea jotain uutta, ja jostain syystä tuntui hyvältä ajatukselta lähteä kauas kotoa. Räväyttää. En halunnut luopua ammatistani ennen kuin annan sille toisen mahdollisuuden toisenlaisissa olosuhteissa.

Syynä uupumukseeni ei kuitenkaan ollut ammatti itsessään, vaan kaikki oheistoiminta.

Vaikka olen täällä kokenut ammatillisia pettymyksiäkin – tai sopeutuminen vaatii vielä aikaa –, olen saanut kokea miltä tuntuu olla vastuussa nimenomaan hoitotyöstä. Miltä tuntuu saada keskittyä omaan ydintehtäväänsä, vaikka se hakeekin vielä muotoaan uudessa työpaikassa.

Kiireestä (ja ylitöistäkin) huolimatta en ole joutunut vääntämään selkä vääränä palkkani eteen, joka on muuten tuntipalkkana parempi kuin Suomessa (mutta lisät ovat lähes olemattomia).

Perehdytykseni on edennyt mukavasti ja niin perehdyttäjäni, osastonhoitajani kuin välitysfirman esimieheni ovat kaikki vakuuttuneita työpanokseni perusteella. Perehdyttäjäni on ei-tuomitsevalla käytöksellään auttanut sopeutumista ja mahdollistanut lukemattomien kysymysten määrän. Otin nimittäin asenteekseni alusta alkaen olla olettamatta mitään, vaikka tietäisin tasan tarkkaan, miten asia tehdään Suomessa.

Koti-ikävästäni huolimatta olen keskittynyt siihen, että menestyn työssäni. Koti-ikävästäni huolimatta olen päättänyt panostaa tulevaisuuteen. Koti-ikäväni vuoksi olen elänyt päivä kerrallaan ja se on ollut viisain keino yrittää juurtua tänne toistaiseksi.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa