Kuva: Andrew Peloso / StockSnap.io

Kriittinen ajattelu ja kliininen toiminta

Kuuden viikon jälkeen olen edennyt ankarahkossa opinto-ohjelmassani puoliväliin. Vaikka opiskelun tarkoituksena onkin ensisijaisesti valmistautua lisenssikokeeseen, en voi kieltää sen välitöntä hyötyä tämänhetkisessä kliinisessä työssäni. Toisaalta olen miettinyt mitä iloa opiskelemisesta muka on hoitotyön vallitsevissa olosuhteissa.

Tässä opintokokonaisuudessa on painotettu erityisesti kriittistä ajattelua, ja sitä kautta edelleen priorisointia, joka on kuin hoitotyön elinehto. Kaiken taustalla on kyky perustella laajan, kokonaisvaltaisen, mutta samalla yksityiskohtaisen tietämyksensä pohjalta muun muassa havaintonsa ja tarpeelliset interventiot. Näiden painotusten myötä on edettävä harjoittamaan ammattiaan yhä vain korkeammalla tasolla pelkän suorittamisen sijaan.

Tällä hetkellä yleisesti ottaen opiskelemisen hyöty on potilasturvallisuuden takaamisessa ja kustannustehokkuuden edistämisessä. Henkilökohtaisen kompensaationsa saa vain siinä, että entistä taitavampana sairaanhoitajana voi helpottaa omaa työtään. Ei tule unohtaa sitäkään, että viimeistään vuosien saatossa on mielekästä haastaa itsensä opintojen edessä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mietin usein millainen järjestelmämme olisikaan, jos kouluttautumiseen ja kokemuksen hankkimiseen kannustettaisiin ja tarjottaisiin riittävästi mahdollisuuksia.

Bloomin taksonomia etenee alhaalta ylöspäin: tiedon muistamisesta aina tiedon luomiseen.

Sairaanhoitajat suorittavat hoitotyön tutkinnon ammattikorkeakoulussa, ja tutkinto valmistaa asiantuntija-ammattiin. Kandidaatin tutkinto antaa valmiudet alkaa harjoittaa ammattiaan, mutta hoitotyön kehitys tieteenalana vaatii enemmän sairaanhoitajia, jotka suorittavat myös maisterin ja tohtorin tutkinnon.

Hoitotieteen professorien puuttuessa hoitotyön koulutusohjelma pysyy leikkikoulussa, kuten opiskelijat ammattikorkeakoulua nimittävät. Useimpien opiskelijoiden kokemuksena on, että koulutus ei vastaa riittävästi nykyajan hoitotyön vaatimuksia. Kaivataan vahvaa kliinistä ammattilaista viemään lyhtyä eteenpäin, ei opintojen siirtymistä verkkoon.

Todella harjoittaakseen ammattiaan sairaanhoitajan tulee kyetä parempaan kuin Bloomin taksonomian alimman tason suoriutumiseen. Sairaanhoitajat toimivat oman ammattinsa itsenäisinä edustajina ja on elintärkeää, että sairaanhoitaja hallitsee kriittisen ajattelun ja tarpeiden priorisoinnin taidon. Voidakseen olla ylpeä sairaanhoitaja ei voi kieltäytyä ammattinsa vaatimuksista ja olla kehittämättä itseään parhaaksi mahdolliseksi osaajaksi.

On sovitettava yhteen teoriaa ja kliinistä kokemusta alati muuttuvissa tilanteissa, ja silloin ei riitä, että muistaa hauen olevan kala.

Mitä se kertoo, että suurin osa sairaanhoitajaopiskelijoista ja vastavalmistuneista sairaanhoitajista on niin äärettömän epävarma itsestään? Mikä hoitotyön opiskelukulttuurissa on asettunut suurimmaksi kapulaksi rattaisiin? Miten voisimme vaatia tasokkaampaa koulutusta, ettei kaikki jäisi opiskelijan arvuuteltavaksi?

Bloomin taksonomia on kuin Maslow'n tarvehierarkia: ensin on ahertamalla, välillä jopa turhautuen, luotava vahva perusta, jonka päälle rakentaa lopulta vaikka linna. Ylhäältä tornista on laaja ja kaunis näköala, raikasta ilmaa hengitettäväksi ja siellä voi tyytyväisenä nauttia saavutuksistaan. Työn ei tarvitse olla vuosikymmenien ajan samanlaista alkutason pakertamista – kieltäydyn uskomasta niin.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Blogin etusivulle

Kommentit

Käyttäjän Anonyymi kuva

Hyvä kirjoitus! Bloomin taksonomia oli erityisen mielenkiintoinen ja uusi juttu minulle.
Mainos
Mainos