Kuva: Matt Popovich | StockSnap.io

Kun väkivalta otetaan tosissaan

Hoitajille entuudestaan tuttu potilas oli siirretty osastolle muutamaa päivää aikaisemmin. Potilaan läsnäolo aiheutti selkeästi ahdistusta hoitajissa, sillä hänet tunnettiin lääkkeiden väärinkäyttäjänä ja väkivaltaisuudestaan. Tässä ja muissa yhteyksissä olen miettinyt reaktiota, joka paikallisissa sairaanhoitajissa ja hoiva-avustajissa herää. Samalla hämmennyn, miten vuosien aikana turvattomuudesta muovautui itselleni uusi normaali.

Kyseisen potilaan tiedettiin nipistäneen PCA-pumpun letkua kerätäkseen tujumman kerta-annoksen. Tällä hoitojaksolla hän vaati saada opioidin kanssa samaan aikaan pari muuta sedatoivaa lääkettä. Hiljattain valmistuneet sairaanhoitajat eivät oikein tienneet miten olla riittävän jämäköitä potilaan kanssa eikä lääkäreiltäkään oikein herunut tukea lääkemääräysten rajoittamiseksi. Nämä uudet lääkärit eivät tunteneet potilasta ja olivat ilmeisesti turhan avokätisiä.

Toinen hoitohenkilöstön huolenaihe oli se, että potilaan tiedettiin turhautuvan, jos hän ei saa tahtoaan läpi. Aiemmilla hoitojaksoilla turhautuminen oli mennyt niin pitkälle, että hän oli ollut fyysisesti väkivaltainen hoitajiaan kohtaan. Muutama hoitaja eri osastoilla oli nostanut lähestymiskiellon potilasta vastaan ja täten potilasta ei voitaisi sijoittaa kyseisille osastoille niin kauan kuin samat hoitajat työskentelevät siellä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Potilaan vahingollisia käyttäytymismalleja pohdittiin yön hiljaisimpina tunteina, kun house supervisor oli tavanomaisella kierroksellaan jututtamassa osaston sairaanhoitajia ja hoiva-avustajia. Kuunnellessani keskustelua itselleni aiemmin vieraasta potilaasta pohdin näitä käytäntöjä myös hiljaa mielessäni.

Entisessä työssäni Suomessa sain jatkuvasti kokea verbaalista ja fyysistäkin väkivaltaa tai vähintään sen uhkaa. Toivoisi, että Suomessa hoitohenkilöstön kokemaan väkivaltaan ja sen uhkaan suhtauduttaisiin painokkaammin. Sen sijaan tuntuu olevan enemmän kulunut ammatinvalintakysymys joutua sietämään uhkailua ja väkivaltaa. Nollatoleranssista on turha puhua, jos todelliset konkreettiset toimet uupuvat ja hoitohenkilöstö kokee edelleen olonsa turvattomaksi.

Toinen ajatuksia herättävä kokemus tapahtui, kun potilaalta löydettiin teräase. Omahoitajana en saanut potilasta luovuttamaan asetta eikä tässä onnistunut vuorovastaavakaan tai kolme eri vartijaa. Lopulta tilanne eskaloitiin siihen, että paikallinen poliisi tuli turvaamaan tilanteen. Silti yleisesti ottaen on ollut mielenkiintoista huomata, että täällä potilaat lähtökohtaisesti kunnioittavat hoitohenkilöstöä enemmän ja tekevät niin kuin pyydetään. Kyseessä on kuitenkin ihan yhtä sairaat, ellei monisairaammat potilaat.

Samalla kemiallisten ja fyysisten rajoitteiden käyttäminen on merkittävästi vähäisempää. Aluksi olin huolissani siitä, miten saisin taattua sekavienkin potilaiden turvallisuuden, mutta nyt häpeän sitä, miten epäeettiseen toimintaan resurssien puute pakotti Suomessa. Ei ollut mahdollisuuksia taata potilasturvallisuutta turvallisemmalla, inhimillisemmällä, ammattimaisemmalla ja tieteellisemmällä tavalla.

Olen positiivisesti yllättynyt täkäläisistä toimintatavoista väkivallan suhteen. Se on helpottanut omaa työhön liittyvää stressiä, vaikka en tunnista koskaan olleeni ainakaan tietoisesti peloissani Suomessakaan, lähinnä turhautunut ja uupunut. On ollut lohduttavaa käsittää, että työntekijöidenkin turvallisuudesta välitetään konkreettisilla toimilla. Väkivalta ei kuulu työpaikoille, ei edes sairaaloihin. Samalla voin olla eettisesti tyytyväisempi potilaille annettuun hoitoon.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Mainos
Mainos