Kuva: StockSnap.io

Kuolevaisuuden tunnustamisesta

Kliinisyydellään loistavat hoivakodit ja palvelutalot, joissa kotielämä on järjestelmän asettamiin aikatauluihin sopeutumista. Elämän pitkittäminen sen loppuvaiheilla, kun hoidot antavat ehkä saman verran elinaikaa kuin hoidoista luopuminen. Kuinka paljon ihmiset saavat vaikuttaa elämäänsä, kun itsenäinen toimintakyky laskee ja lääketiede ja hoitotyö kaappaavat osan arjesta?

Luin Atul Gawanden kirjan Being Mortal: Medicine and What Matters in the End (2014), jossa bostonilainen yleis- ja endokrinologian kirurgi pohdiskelee kuolevaisuutta ja valinnanvapautta ihmisen ikääntyessä ja elämän loppuvaiheilla. Vaikka olenkin yrittänyt miettiä vanhusten elämää hoivakodeissa tai palvelutaloissa sekä hoitotahtoa ja tehohoitoa potilaan näkökulmasta, tämä kirja herätti ajattelemaan järjestelmää vielä syvällisemmin. Miksi olemme sopeutuneet tiettyihin malleihin?

Monet yrittävät pärjätä kotona omillaan mahdollisimman pitkään, jopa niin, että vahinkoja ehtii tapahtua aina kaatumisen aiheuttamasta lonkkamurtumasta autokolariin. Ihmisille on kunniakysymys pärjätä itsenäisesti, sillä kukaan ei halua olla taakkana toisille. Jotkut yrittävät sopeutua elämään monisukupolvisessa talossa, mutta konflikteja syntyy herkästi puolin ja toisin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ihmisille on kunniakysymys pärjätä itsenäisesti, sillä kukaan ei halua olla taakkana toisille.

Toisaalta sitä ei halua hoivakotiinkaan, sillä ajatus jonkun toisen määrittämille ehdoille antautumisesta ahdistaa. Tunnistan suomalaisistakin hoivakodeista toimintamallin, jossa tietyllä kellonlyömällä suoritetut rutiinit ohjaavat toimintaa. En itsekään haluaisi, että vanhana minut revitään ylös sängystä kukonlaulun aikaan tai iltakukkumisen takia leimataan hankalaksi, määräten sedatoivia lääkkeitä.

Pystyn myös samaistumaan siihen kokemukseen, että ihmisiä istuutetaan pyörätuoleissa, koska resurssit tai motivaatio eivät riitä juuri enempään. Siihen, että elämä hoivakodeissa on tylsistyttävää. Siihen, että henkinen, psyykkinen ja fyysinen toimintakyky laskevat virikkeiden puutteessa.

Gawande kertoo kuinka vuonna 1991 nuori lääkäri Bill Thomas halusi newyorkilaiseen hoivakotiin kaksi kissaa, neljä koiraa, sata arattia, kaneja ja kanoja, joista asukkaat olisivat vastuussa. Myöhemmässä vertailussa todettiin, että kyseisen hoivakodin asukkaiden lääkemääräysten määrä puolittui, lääkekustannusten summa laski ja kuolemien määrä väheni. Thomas uskoo eron selittyvän sillä, että asukkailla oli jälleen tarkoitus elämälleen.

Hoivakodin tai palvelutalon ei tarvitse tuntua vankilalta.

Kirjassa on myös muita esimerkkejä kehittämisinnokkuudesta ja innovaatioista, joilla on pyritty edistämään valinnanvapautta ja siten elämän mielekkyyttä. Hoivakodin tai palvelutalon ei tarvitse tuntua vankilalta. Eräskin pariskunta perusti paikan, jonne voisivat itsekin muuttaa, kun on sen aika, koska lähiseudulla ei ollut muita tyydyttäviä vaihtoehtoja.

Gawande kirjoittaa kuinka kuoleman kohtaaminen on siirtynyt arkisesta ympäristöstä kliiniseen, vieraaseen ympäristöön. Sairaalamaailmassa ammattilaistenkin on vaikea myöntää ihmisten kuolevaisuus saati kohdata kuolema.

Etenkin nuorten syöpäpotilaiden kohdalla pyritään välttämään keskustelua siitä, että ennuste on huono. Sen sijaan yritetään hoitaa aggressiivisesti useammallakin eri menetelmällä, saamatta koskaan tuloksia paremmasta kuin vallitseva tilanne. Syöpä etenee kaikista pyrkimyksistä huolimatta.

Ammattilaisen näkökulmasta tuntuu, että on yritettävä kaikkensa voidakseen rehellisesti sanoa yrittäneensä kaikkensa. Mistä sitä tietää, jos x, y tai z yllättäen auttaakin? Ratkaisu voi olla aivan nurkan takana. Lopulta lääketiede ei pysty pelastamaan kaikkia; se ei ole jumala, jona sitä tavallaan pidetään. Ihmisiä kuitenkin yhdistää niin kuolevaisuus kuin pyrkimys lievittää kärsimystä.

Kun kaikki myrkyt on käytetty, potilaan näkökulmasta voi olla mielekkäintä siirtyä palliatiiviseen hoitoon, kärsimyksen lievittämiseen. Kun on yritetty kaikkea lääketieteellisesti perusteltua, palliatiivinen hoito ei ole luovuttamista. Se voi taata sen, että viimeiset kolme kuukautta ovat mahdollisimman kivuttomat. Se voi taata sen, että ihminen saa viettää aikaansa perheensä kanssa omassa tutussa ympäristössään, omilla ehdoillaan.

Ihmisiä kuitenkin yhdistää niin kuolevaisuus kuin pyrkimys lievittää kärsimystä.

Kun potilaat pyytävät syöpähoitojen jatkamista, he eivät välttämättä ole samalla sivulla lääkärin kanssa. Siinä missä potilaat odottavat hoitojen antavan kymmenenkin lisävuotta, todellisuudessa voi olla, että hoidoilla saavutetaan vain kolme kuukautta kärsimystä ja huikeat hoitokulut. Tällaisessa tilanteessa potilaan näkökulmasta elämänlaatu saa suuremman merkityksen kuin jäljellä oleva aika. Ylihoitaminen ei ole edes lääketieteellisesti perusteltua, etenkään tehohoidossa.

Ammattilaisina meidän pitäisi kommunikoida ja informoida potilaitamme paremmin antaaksemme heille vaihtoehtoja. Meidän pitäisi kuunnella potilaiden mielipiteitä ja odotuksia. Yhteiskuntana meidän pitäisi panostaa hyvään elämään ihmisen ikääntyessä ja hyvään palliatiiviseen hoitoon, kun on sen aika.

Moni ihminen on viisaasti sanonut, että yhteiskunnan ihmisyys määräytyy sillä, kuinka hyvin se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Mainos
Mainos