Boston, lempikaupunkini.

Matka Bostoniin ja kliiniset näytöt

Allergiaoireistani huolimatta heräsin aikaisin kiitospäivän aamuna. Mietin miksi piti osallistua juoksuun, kun vapaapäivänä olisi voinut nukkua pitkään. Tämän lisäksi ulkona oli jälleen aika kylmä (ei sentään satanut rakeita). Koska en saanut edes saattajaa mukaan, en voinut kantaa mitään ylimääräistä vaatettakaan.

Paikalle oli kokoontunut perheitä ja ystäväporukoita, joista suurin osa oli pukeutunut vähintään kalkkunankoipihattuun. Näyttävin oli kuitenkin erään juoksijan ilmapalloista taiteiltu lanteilla keikkuva kalkkunapuku. Kuulemma hän pääsi maaliin asti ilmapallot ehjinä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kluk, kluk. Ennen starttia kaikki kaakattivat kuin kalkkunat.

Päivä alkoi lämmetä heti startin jälkeen ja kohmeuden väistyessä saatoin juosta henkilökohtaisen viiden kilometrin ennätyksen. Olin tyytyväinen varhaisen tehokkaasta päivänaloituksesta.

Kotiin palatessani harmittelin kuitenkin sitä, ettei kukaan ollut innostunut syömään kalkkunaillallista tai tekemään mitään muutakaan erikoista. Lopulta päätin lentää viikonlopuksi Bostoniin.

Olin vieraillut Bostonissa viimeksi kahdeksan vuotta sitten ja jännitin miltä paluu kaupunkiin tuntuisi. Asuttuani Floridassa parisen viikkoa, Boston tuntui välittömästi kotoisammalta – lämpötilakin oli Suomeen verrattavissa. Kun lentokentällä hämmennyksissäni kysyin neuvoa, hymyilytti, kun vastaus tuli niin tutun töksäyttelevällä Bostonin murteella.

Toinen, oikeastaan tärkeämpi, syy vierailla Bostonissa oli saksalainen sairaanhoitajaystäväni. Tutustuimme parisen vuotta sitten, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasimme kasvotusten. Vaikka ystävyytemme alkoi internetin välityksellä, hän oli juuri sellainen kuin odotinkin.

Kaiken lisäksi hän tykkäsi Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia -sarjakuvakirjasta ja turkinpippurisuklaasta. Mitä muuta voi suomalainen pyytää?

Lauantaina saimme nauttia auringonpaisteesta, kun kiertelimme Bostonin nähtävyyksiä ja tuttuja paikkoja. Sunnuntaina sumu oli saartanut kaupungin niin, ettei kannattanut kiivetä Prudentialin näköalatasanteelle. Myös sunnuntai-illan paluulentoni myöhästyi sumun takia.

Boston Public Garden.

Copley-aukiolla Kolminaisuus-kirkon vieressä Bostonin korkein rakennus, Hancock.

Sumu saartaa Bostonin toiseksi korkeimman rakennuksen, Prudentialin.

Varsinaisten nähtävyyksien lisäksi pääsin yksityiskierrokselle Harvardin lääketieteelliseen. Ystäväni puoliso tutkii rintasyöpäsoluja Dana Farber -instituutissa ja pääsin kurkistamaan tutkijan mielenkiintoiseen maailmaan.

Arvostettu Harvardin lääketieteellinen yliopisto.

Kyseisen reissun viimeisen aterian söimme ulkoisesti rupuisen näköisessä ravintolassa. Sinne ei eksy vahingossa. Aiemmasta kokemuksesta tiesin, että siellä tarjoillaan maailman maittavinta southern foodia, ja saksalaisetkin tykkäsivät ihan kympillä. Vai miltä kuulostaa 14 tunnin ajan savustettu naudanrinta coleslaw’lla?

Suussa sulavaa southern foodia uuden ystävän kanssa.

Tämän pienen breikin jälkeen siirryimme koulutuksessa kulttuurisesta kliiniseen opetukseen.

Viikko ennen kliinisen osuuden aloitusta tietää, että aloitankin työpaikalla kuukautta aikaisemmin kuin mitä oli suunniteltu. Tämä tarkoitti myös sitä, että kolmen viikon koulutus täytyy supistaa vähintään kahteen viikkoon. Lopulta ohjaajani ilmoitti, että suoritan kaiken yhdessä viikossa.

Jännitin tätä aikataulua etukäteen. Kun sain aloittaa näyttöjen antamisen yksityisopettajan kanssa, tajusin aikataulun olevan mukava, sillä se etenee omassa, ei ryhmän, tahdissa. Saan käyttää ajan hyvin tehokkaasti.

Statustamisen lisäksi olen ehtinyt suorittaa lääke-, nenämahaletku- sekä katetrointinäytöt. Toimenpiteet ovat hyvin tuttuja, mutta joitain muutoksia täytyy huomioida.

Lisäksi infektiontorjunnasta innostuneena olen saanut hämmennyksekseni huomata, että joissain asioissa ollaan niin sanotusti tarkempia (mielestäni turhaa suojakäsineiden käyttöä) ja toisissa taas höllätään liikaa. Toivottavasti saan toteuttaa käsihygieniaa niin kuin olen oppinut, ellei ole osoittaa painavampaa näyttöä tapojeni kumoamiseksi.

Lisäksi suoritin Amerikan sydänyhdistyksen ACLS- ja BLS-elvytyskoulutuksen sekä Kansallisen terveysinstituutin Stroke Scale -sertifikaatin. Elvytyskouluttaja soitti tunnin aluksi musiikkia jokaisesta maasta. Hän yritti arvata mistä olen kotoisin, mutta luovutti Englannin ja Irlannin jälkeen. Vastaukseni jälkeen hän arvuutteli josko Ylviksen "What does the fox say?" voisi olla suomalaisen bändin musiikkia.

Tiistaina pitäisi kaikki kliininen olla suoritettuna. Sen lisäksi aion suorittaa ajokokeen, sillä vihdoinkin sain sosiaaliturvatunnuksen. En ole osannut vielä päättää minkälaisesta autosta haluan hieroa kauppoja. Auto on kuitenkin tarpeen, sillä Toledossa parhaimmat asuinalueet kun sijaitsevat 15-20 minuutin päässä sairaalalta.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa