Kuva: Barby Dalbosco | StockSnap.io

Perehtyminen päätökseen

Perehtyminen uudella osastolla Yhdysvalloissa on vihdoin ohi kolmen kuukauden jälkeen. Perehdytykseni aikana opin hoitotyön käytäntöjen eroavaisuuksia ja yritin sopeutua ylipäätään erilaiseen osastoon. Vaikka jouduinkin kamppailemaan luopumisen tunteiden kanssa, nyt kun olen omillani, olen päässyt paremmin kiinni omanlaiseen työotteeseen.

Olin sairaalan ensimmäinen ulkomailla koulutettu sairaanhoitaja. Täten perehdytystä tarjottiin kolmeksi kuukaudeksi, kuten vastavalmistuneille yhdysvaltalaisille sairaanhoitajille. Oman kokemukseni myötä kävi selväksi, että vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, ettei sitä sentään suunniteltu liian lyhyeksi, kun tilanne oli puolin ja toisin uudenlainen.

Riittävän perehdytyksen ohella oli mukava saada työskennellä johdonmukaisesti kahden perehdyttäjän kanssa: toinen päivävuoroissa, toinen yövuoroissa. Siinä missä perehdyttäjäni olivat varsin päteviä ammatissaan ja työtehtävissään, tuntui hassulta, että heillä oli yli puolet vähemmän työkokemusta ja että toinen heistä oli osaston sairaanhoitajien enemmistön mukaisesti muutamaa vuotta itseänikin nuorempi.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Minulle selitettiin, että osaston sairaanhoitajien keskimääräinen ikä on niin matala johtuen suuresta vaihtuvuudesta. Siitä, että uudetkin sairaanhoitajat jättävät ammatin pian valmistumisen jälkeen. Kun sairaanhoitajat vaihtavat alaa, tilalle tulee aina vain entistä nuorempia, uusia toiveikkaita. Lopultahan minut palkattiin siitä syystä, että osastolla ja laajemmin koko maassa on sairaanhoitajapula, joten tässä voi huomata käytännön todellisuuden.

Nykyinen osastoni profiloituu ensisijaisesti traumaosastoksi, vaikka potilaiden tilat eivät olekaan erityisen akuutteja. On murtuneita kylkiluita ja ilmarintaa pleuradreeneineen, niskamurtumia Miami-kaulureineen, säärimurtumia ulkoisine kiinnityslaitteineen ja ampumahaavoja haavaimuineen. On myös dialyysipotilaita, diabeettista ketoasidoosia, hengitysvajausta. On niin paljon aspiraatiovarotoimia ja nenämaha- ja PEG-letkuja, etten ole koskaan törmännyt tällaiseen urallani.

Verratessani kokemuksiani täällä työkokemukseen suomalaisella valvontaosastolla, olen tehnyt huomion, että täällä teho-osastohoidon käsite on hyvin laaja. Vaikka olisin tottunut hoitamaan tietynlaisia potilaita Suomessa, täällä joudun siirtämään vastaavat potilaat teho-osastolle. Tämä on ollut tavallaan yksi luopumisen kohde. Toinen on se, että eri ammattiryhmät huolehtivat sellaisista tehtävistä, jotka olen aiemmin tehnyt itse ja joiden kautta olen saanut eräänlaisen kontrollin tunteen, kokonaiskuvan potilaan hoidosta ilman välikäsiä.

Perehdytykseeni on siis sisältynyt myös totutteleminen yhteistyöhön lääkärien, hoitoapulaisten ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.

Lääkäreihin ei erityisesti törmää osastolla. He vain käväisevät potilaan huoneessa kertomatta sairaanhoitajalle. Määräykset ja kirjaukset ilmestyvät potilastietojärjestelmään, josta ne on sitten itse bongattava. Hoitoapulaiset mittaavat vitaalit neljän tunnin välein, tyhjentävät katetripussit ja sorsat ja avustavat potilaita päivittäisissä toiminnoissa. Muista ammattilaisista törmää eniten hengitysterapeutteihin, jotka huolehtivat nebulisaattoreista, korkeavirtauksisesta hapesta, ventilaattoreista sekä invasiivisesta verenpainemittauksesta valtimoverinäytteineen.

En valita siitä, että muut ammattiryhmät ovat auttamassa. Yritän vain löytää uuden tavan pysyä kärryillä kaikesta mitä tapahtuu. Sen sijaan, että itse teen jonkin edellä mainituista asioista, nyt on tsekattava asia potilastietojärjestelmästä tai kysyttävä työkaverilta itseltään. Toiminnan sujuvoittaminen ja tiedon jäsentely uudella tavalla ovat vieneet jonkin aikaa, mutta päivä päivältä olen saanut muodostettua paremmin toimivan työjärjestyksen.

Perehdytykseni aikana otin kaiken ilon irti siitä, että sain kysyä toiselta kaikenlaisia kysymyksiä. Näin otin vastuun omasta oppimisestani ja sopeutumisestani. Toisinaan kysymysten taustalla oli eräänlainen epävarmuus: pelko siitä, että joutuu vaikeuksiin, jos olettamani ja totutut tapani eivät olekaan suotavia tai laillisia täällä. Oli tunnusteltava ja löydettävä uuden roolin mahdollisuudet ja rajat.

Nyt kun olen saanut olla useamman viikon omillani, koen helpotusta. En ole koskaan pitänyt siitä, että toinen varjostaa ja arvioi suoriutumistani. Se jotenkin ahdistaa enkä toimi silloin luonnollisesti tai parhaalla mahdollisella tavalla. Omillani ollessani saan tehdä hoitotyötä omanlaisella työotteella, mikä luo itsevarmuutta tekemiseen. Tiedän kuitenkin itse- ja vertaisarvioinnin sekä potilailta saadun kirjallisenkin palautteen myötä, että teen työni hyvin.

Kaikkien muutosten myötä en ole näin perehdytyksen päätyttyä varma kummasta järjestelmästä, Yhdysvaltain vai Suomen, pidän enemmän itsessään ammatillisesta näkökulmasta. Sen kuitenkin tunnustan, että kahdentoista tunnin työvuorot ja työtehtävien keventyminen ovat helpottaneet omaa jaksamista, joka oli raskaamman kolmivuorotyön jäljiltä niin lopussa. Tämän ohella on kuitenkin tiettyjä ammatillisia asioita, joita ainakin toistaiseksi kaipaan Suomesta. Toisaalta ehkä tämäkin voisi muuttua, jos olisin erilaisella osastolla töissä. Täällä minä nyt kuitenkin tutustun entistä tarkemmin yhdysvaltalaiseen hoitotyöhön.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Mainos
Mainos