Kuva: Thomas Kelley | StockSnap.io

Suomalainen tehokkuus – miten se sopeutuu Yhdysvaltain työkulttuuriin?

Sängynvierusraportin päätteeksi potilas huomauttaa, ettei ole useampaan päivään saanut apua päästäkseen pesulle. Hän on kriittinen myös siitä, ettei pleuradreenin sidoksia ole vaihdettu lupauksista huolimatta. Päivähoitajaa hävettää, vaikka hänellä on mitä ilmeisimmin ollut hyvin kiireinen päivä. Tiedän, että näin yövuorossa – entuudestaan tuttujen potilaiden kanssa – minulla on aikaa huolehtia potilaan tarpeista.

Tarvikehuoneessa kohtaan oman häpeän aiheeni: valikoima on niin suppea, että hoitotyötä on vaikea toteuttaa tavalla, johon olen tottunut, laadulla ja tehokkuudella. On sovellettava sitä, mitä on saatavilla, nähtävä enemmän vaivaa.

Pleuradreeni on sidottu mielestäni epämääräisesti ja haluan siistit sidokset. Tarvikehuoneesta kerään pari halkaistua sideharsotaitosta ja läpinäkyvää kalvosidosta. Kalvosidosta ei ole saatavilla rullana, joten joudun hyödyntämään verisuonikanyylin kiinnittämiseen tarkoitettuja palasia. Onneksi on saatavilla sellaisia, jotka ovat niiden pikkuruisten sijaan isompia kuin käteni. Samalla mietin, että hyötyykö sairaala taloudellisesti yhtään mitään tällaisesta kikkailusta, kun ei hankita nimenomaan tarkoitukseen soveltuvia tuotteita.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Menen takaisin potilaan luo ja hän ilmoittaa, että haluaakin tehdä vain iltapesut ennen nukkumaanmenoa. Kerron hänelle pyytäväni hoiva-avustajan paikalle myöhemmin, jos nyt statustamisen ja lääkkeiden antamisen lisäksi vaihdettaisiin pleuradreenin sidokset.

Epämääräisen viritelmän purkaminen kestää jonkin aikaa ja tuskanhiki on nousta otsalle, kun sitkeä teippi ei meinaa irrota. Lopulta alan viritellä tutun turvallista sidosta. Onneksi tällä kertaa soveltaminen onnistuu hyvin vähällä vaivalla ja uhraamatta lainkaan itselleni tärkeistä periaatteista olosuhteidenkaan pakosta.

Halkaistujen sideharsotaitosten päälle sommittelen useamman kalvosidospalan. Mietin mielessäni ylpeänä, että siitähän tuli mahdottoman siisti – etenkin verrattuna edelliseen. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, tällainen onnistuminen palauttaa osan sitä ammattiylpeyttä, josta täällä on tietyllä tapaa ollut vaikea pitää kiinni.

Koulutusten perusteella luulin, että sairaanhoitajat ovat paremmassa asemassa kuin Suomessa. Vielä alkuun tuntui siltä, että sairaanhoitajia arvostetaan, mutta kokemuksen myötä näkemykseni on muuttunut. Se, että sairaanhoitajille annetaan vuokranalennusta ei tunnu oikein missään, jos työllä ei olekaan sen suurempaa merkitystä tai siitä on riistetty osia, jotka ovat aiemmin tehneet siitä itselle erityisen mieluisan.

Omasta näkökulmastani sairaanhoitajat eivät edes itse arvosta itseään, alkaen siitä, että pukeutuvat työvaatteisiin työ- ja kotimatkalla. Toinen ulkomaalainen sairaanhoitaja jatkoi kiusaamistani kritisoimalla jatkuvasti sitä, etten pukeudu työvaatteisiin kuin vasta töissä; hän pitää minua huonona ammattilaisena. Kun lopulta sanoin jämäkästi, että vaatteiden vaihtaminen töissä on ainoa ammattimainen tapa, hän suuttui eikä ole puhunut sen jälkeen sanaakaan. Töihin mennessä törmään toisinaan muihinkin työkavereihin, jotka ihmettelevät miksi olen sairaalassa. Vastaan hymyillen: "Olen täällä töissä." He tarkastelevat minua silmät pyöreinä päästä varpaisiin: "Mutta noissa vaatteissa?"

Sairaanhoitajat ovat myös tottumaani alisteisempia lääkäreille: maalaisjärjen saati hoitotyön ammattitaidon hyödyntäminen itsenäisesti on usein kiellettyä. Itsestäänselvyyksiäkin varten tarvitaan lääkärin määräys. Tämä haittaa työn flowta, sillä hoitotyön asiaa x ei voikaan tehdä saman tien, kun on jo potilaan huoneessa. Pitää soittaa, odottaa vastausta ja palata potilaan luo myöhemmin. Tässä jääkin noloon välikäteen ja tämä on loukkaus ammattitaitoani kohtaan. Harvemmin, jos koskaan, vastaus kuitenkaan poikkeaa siitä, mitä on ajatellut tehdä.

Lopulta sairaanhoitajat tuntuvat tyytyvän enemmän siihen, mitä on eivätkä taistele laadukkaamman hoidon puolesta. Kukaan ei ole ainakaan ääneen kauhistellut niitä asioita, jotka hyppäsivät silmilleni heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Vai ovatko he ajan myötä kyynistyneet ja lakanneet yrittämästä, kun sairaalaa johdetaankin selkeämmin ylhäältä alaspäin?

Se, mitä sairaan(hyvä)hoitajuus on merkinnyt itselleni on jotenkin ympäristön myötä hiljattain kadonnut arjestani. On entistä vaikeampaa olla intohimoinen työssään, vaikka eihän sen saisi antaa olla kiinni muusta kuin itsestä. Täällä sairaanhoitajat vaihtavat työpaikkaa tiheämpään kuin entisellä osastollani, jossa jo vähäisempi vaihtuvuus koettiin haasteena. Täällä kollegani valittavat työstä tavalla, jota en oikein ymmärrä. Järjestelmän osat vaikuttavat jotenkin kovin irrallisilta ja epäjärjestäytyneiltä. Kaikista lannistavista seikoista riippumatta teen työni tunnollisesti ja potilaatkin välittävät positiivisen palautteen eteenpäin.

Omaan työtyytyväisyyteeni vaikuttaa toki sekin, että nimestään huolimatta en voi osastolla hyödyntää sitä tietotaitoa ja kokemusta, jonka olen saanut valvontahoitotyöstä neljän vuoden aikana. Työkokemukseni vastaa paremmin teho-osastohoitoa, mutta ymmärsin sen vasta täällä, sillä hoitotason valinta poikkeaa useammalla tavalla siitä, mihin tottunut. Se, että nykyisellä osastollani on ventilaattoreita, vääristi käsitystäni sen akuuttiudesta; lääkärit ja hengityshoitajat ovat vastuussa ventilaattoreista ja kyseessä on ennemminkin potilaat, joilla on krooninen ventilaattori.

Luopumisen tuskassani olen sentään oppinut sen, että potilaat, joiden hoidosta innostun kaikessa monimutkaisuudessaan ja haastavuudessaan siirretään teho-osastolle. Ei enää diabeettista ketoasidoosia, ei rytmihäiriöitä, ei edes deliriumia. Ei enää kognitiivisesti yhtä haastavaa työtä, joka kuitenkin pitäisi mielenkiintoa ja innostusta yllä. Olen joutunut totuttelemaan rutiininomaisempaan ja sihteerinomaiseen hoitotyöhön sekä käsittämättömän pitkiin hoitojaksoihin.

Luopumisen tuskaan liittyy sekin, että osastolla infusoidaan antibioottien ohella lähinnä vain hepariinia ja pantopratsolia. Oraalisissa lääkkeissä on paljon suomalaisittain vanhanaikaista, sikäli, kun tietyt lääkeaineet ovat tulleet esille keskusteluissa kokeneempien suomalaisten kollegoiden kanssa. Kaiken kukkuraksi loputon suo opioiden kanssa luo eettisen ja aikataulullisen ongelman: oksikodonia neljän tunnin välein ja siinä ohessa morfiinia kahden tunnin välein – ja standardien mukaisesti kipu pitää arvioida uudelleen ja kirjata tunti lääkkeen annostelusta. En haluaisi olla osana tällaista eettisesti arvelluttavaa toimintaa, mutta tällaiseen tottuneessa kulttuurissa olen kyvyttömämpi kyseenalaistamaan näinkin haitallisen toimintatavan.

Yllättäen olen kokenut yhdysvaltalaisen työtahdin verkkaisempana verrattuna Suomeen. Joutuessani kasvotusten verkkaisuuden kanssa, olen huomannut ihan uudenlaista turhautumista ja kärsimättömyyttä. Kun itsestä riippumattomat asiat eivät tapahdu nopeasti tai oikea-aikaisesti, meinaa iskeä paniikki, kun ei pystykään olemaan niin tehokas ja ahkera kuin mihin on tottunut. Samalla sitä luulee potilaidenkin vaativan tehokkaampaa hoitoa tai että osaston johdolla on silmät joka puolella arvioimassa tehokkuutta ja laatua.

Sitten muistan, etten olekaan Suomessa; erilaisessa kulttuurissa ei ole samanlaisia odotuksia kuin suomalaisessa kulttuurissa eli ne nousevat vain omista aiemmista kokemuksistani. Olisi opittava hyväksymään tämä erilainen työtahti kulttuurisena erona ja annettava itselle armoa sen puitteissa. Täkäläisen kulttuurin ja käytäntöjen sallimissa rajoissa aion silti tehdä työni tehokkaasti ja korkealaatuisesti, kuten totuin Suomessakin sitä tekemään, sillä se on persoonallinen ja ammattillinen kunnia-asia.

Sairaan(hyvä)hoitaja facebookissa

Kommentit

Käyttäjän Sari Viinikainen kuva

Luen blogejasi säännöllisesti ja ikävä kuulla, että kollegat eivät arvosta oikeita käytäntöjä. Pidä pintasi. Voi kun voisi heille jollain tapaa osoittaa (kuten käsihuuhteen käyttöä ns. black-boxilla) miten paljon he kuljettavat vaatteissa sairaalan ulkopuolisia partikkeleita vaatteissaan ja altistavat siten potilaat mahdollisille infektioille. Tuntuu aika kurjalta kuulla, että sairaanhoitajat eivät itse halua "taistella" laadukkaamman hoidon puolesta :/ Voi Rayan, tsemppiä sinne ja älä muutu, please, älä muutu! Ole ylpeä ja ammattilainen suomalainen Sairaanhoitaja!