Välillä on otettava aikalisä ja keitettävä kahvia. (Kuva: Pixabay)

Ilman naurua meillä ei ole mitään

Kun aikanaan tein ensimmäistä sairaanhoitajaopintojeni harjoittelua, istuin korvat ja posket punaisina taukohuoneessa ja kuuntelin työporukan paikoin mustaa huumoria. Niin kuin opiskelijoille yleensä, joku totesi, että ”meillä on täällä aika hurja huumori, älä pelästy”. Poskieni punoitus ei johtunut pelosta vaan siitä, että arvelin ettei ensimmäisinä päivinä harjoittelussa sovi nauraa katketakseen.

Samassa harjoittelussa palvelukodissa sain konkari-lähihoitajilta keskeisimmät neuvot tulevaisuuteen: 1) älä ota itseäsi liian vakavasti ja 2) puhu tunteistasi työkavereille, et ole tässä yksin.

Toki olen matkan varrella sortunut kumpaankin perisyntiin ja tuntenut omat epätoivon hetkeni – välillä edelleenkin – mutta jonkinlaisen oman filosofian hoitotyöhön olen myös jalostanut: Jos nauran potilaani kanssa edes kerran päivässä, se on meille kummallekin hyväksi. Nauru vie meidät kummatkin lähemmäs kotia. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Nauru ja huumori myös liimaavat työyhteisöä yhteen. Kunhan nauru on yhteistä. 

Ei niin huonoa työpäivää, etteikö jotain koomistakin. Hoitoala on siitä hedelmällinen, että syytä nauruun löytyy oikeastaan kaikkialta. Sanomiset, tekemiset, tilanteiden yleinen absurdius. Koko ihmiselämän kirjo. 

Kun elämme poikkeustilassa ja odotuksia meitä hoitajia kohtaan vyöryy joka suunnasta, on välillä otettava aikalisä. Keittäkää pannu kahvia. Muistelkaa vaikka sitä aivan onnetonta pikkulääkäriä pari kesää sitten. Tai sitä aivan käsittämätöntä yövuoroa, josta kukaan ei uskonut, että selvittäisiin ja selvittiin kuitenkin. Sanelu- ja kirjauskukkasia. Historian omalaatuisimpia potilaita tai omaisia. Väsyneitä onelinereita. Tilannekomiikan helmiä.

Ennemmin tai myöhemmin poikkeustila loppuu. Moni meistä tulee vielä eläkeikää odotellessaan kohtaamaan ajan, jolloin on vain muisto koronakeväästä, jona vessapaperi loppui ja viimeisetkin aikuiset alkoivat oppia pesemään kätensä jotenkuten.

Olkoon meillä lopulta enemmän naururyppyjä kuin harmaita hiuksia huolesta ja murheesta.

 

Seuraa blogia myös Sh Harjulan Facebook-sivuilla.

 

 

Mainos
Mainos