On päiviä, joina pyörämatka kotiin ei riitä tyhjäämään päätä. (Kuva: Pixabay)

Irti päästämisen vaikeudesta

Kävellessäni sairaalan kellarissa sijaitsevalle suojavaatevarastolle ajattelen usein edellisellä Elossa 24h -kaudella viimeisessä jaksossa esiintyneen sairaanhoitaja Kristian Juusolan sanoja. Hän kertoi ajattelevansa työvaatteitaan eräänlaisena mellakkakilpenä, jolla saa pidettyä välimatkaa siten, ettei kaikki koskettaisi niin läheltä. Välillä kuitenkin jokin tai ehkä tarkemmin joku läpäisee sen mellakkakilven.

Ne päivät minäkin tunnen. Päivät, joina se karkeakankainen uniformu ei blokkaakaan kaikkea. Päivät, joina pyörämatka kotiin ei riitä tyhjäämään päätä. Niinä päivinä tämä työ, jonka ei periaatteessa pitäisi pystyä tulemaan mukaan kotiin, luikertelee mieleen kesken ruuanlaiton tai lasten nukuttamisen. Saattaa tulla laitettua viesti kollegalle töihin: Miten sen ja sen kävi, selvisikö? Ja vaikka vapaat menisikin töitä ajattelematta, on jokin muistijälki olemassa ja kun töihin seuraavan kerran palaa, saattaa kysyä ”tietääkö joku miten 37-2:n kävi? Oliko tukoksia?”.

Aina ei edes ole kyse elämän ja kuoleman kysymyksistä. Muistan hyvin työuran alkuajat, jolloin oli hyvin vaikea päästää irti keskeneräisiksi jääneistä asioista. Ei paljoa lohduttanut, vaikka iltavuoroon tullut konkari kuinka kertoi, että ”seuraava jatkaa”. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Edelleen on hetkiä, jolloin ihan arkisen työn jättäminen kesken on vaikeaa. Hoidin taannoin potilasta, jonka eteen tein valtavasti työtä. Oli kaikenlaista erikoisuutta lääkehoidossa, ravitsemuksessa, liikkumisessa, jatkojen suunnittelussa ja muussa. Tein niin paljon potilaan eteen, että olisin niin kovasti halunnut jatkaa hänen kanssaan, että jopa harmitti, kun seuraavana päivänä alkoivat pitkät vapaat. Vapaat, joita olin hartaasti odottanut.

En ole varma, mistä harmistuksen tunne sikiää. Siitäkö, että nautin työstä ja pienistä onnistumisista erikoisen potilastapauksen parissa vai ihan vain siitä pohjattomasta velvollisuuden tunteesta, mikä niin monilla meistä on ammattitautina?

Kohtaamme kaikki sen hetken, jossa on osattava valita omat taistelunsa. Hyväksyttävä jos nyt ei tappio, niin se, ettei valmista tule. Ettei tämä ole yhden hoitajan sota, eikä yksikään ihminen parannu vain yksittäisen hoitajan panoksella. Ainakaan sisätautivuodeosastolla.

Pari viikkoa sitten sain potilaasta raporttia. En muista tapauksesta juuri mitään muuta kuin sen, että pitkä hoitojakso päättyi saattohoitopäätökseen. Vastoin odotuksiani potilas eli vielä, kun saavuin viimeiseen yövuorooni. Surimme tiiminä sitä, kuinka kamalaa aikaa elämme koronan kanssa, kuinka viimeiset ajat saattavat kulua eristyksissä sairaalassa. Muistan raportilta vain sanani ”pitkästä aikaa tuli työt mukaan kotiin”. Se tarkoittaa sitä, että normaali rituaali työvaatteiden riisumisessa ja ajatusten jättämisessä pukkarin kaappiin ei ollut riittänyt. 

Onneksi useimmiten viimeistään se pyörämatka kotiin riittää. Välillä on tosin ajettava pari sakkokierrosta.

 

Sh Harjula -blogia voit seurata Facebookissa sekä Instagramissa.

 

 

Mainos
Mainos