(Kuva: Pixabay)

Kohti uusia vastoinkäymisiä, mutta millä asenteella?

Noin kaksi kuukautta sitten työyksikössäni siirtyminen Apottiin oli kuin tuleva maailmanloppu. Muutosvastarinta oli tapissaan ja kaikin puolin tunteet pinnassa. Tällä hetkellä ilmoilla on aivan muut maailmanlopun merkit ja no, nytkin kyllä tunteet ovat pinnassa.

Ei se Apotti vieläkään ole mieleinen. Paljon epäselvää ja opittavaa on, mutta saan tehtyä päivittäiset työni. Se on vähän kuin uusi työkenkä. Alkuun hiertää, mutta on jo vähitellen tekeytymässä. Välillä ketuttaa, että tuli edes koko kengät hankittua.

Vielä lyhyempi aika on siitä, kun istuin lukuisten kollegojeni kanssa Tehyn neuvottelukierrosta koskevassa jäsenillassa. Kertailtiin kevään päivämääriä ja pohdittiin, missä kukin on, kun sopimus päättyy. Mitähän tulee tapahtumaan. Taistellaanko, miten?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Nyt sitten taistellaan, joskin hyvin eri taistelua kuin mihin latasimme pitkin talvea odotuksemme.  Poikkeusoloissa työtaisteluille ei ole aikaa, taistelu näkymätöntä vihollistamme vastaan ajaa kaiken edelle.

Tätähän meidän työmme pelkistettynä on: Sopeutumista jatkuvasti ja nopeasti muuttuviin olosuhteisiin ja sen perustyön hoitamista tilanteessa kuin tilanteessa.

Nyt hoitotyön yksiköissä kautta maan on toteutettu erilaisia valmisteluja. On rakennettu tyhjästä koronapäivystyksiä ja -osastoja. Samalla on ajettu alas kiireettömiä toimintoja ja sijoitettu henkilökuntaa uusiin tehtäviin. Aloitettu perehdytys kiivaalla aikataululla, mutta paikoin henkilökuntaa myös heitetty suoraan syvään päähän. 

Eikä se kaikilta suinkaan ole käynyt helposti. Montaa ahdistaa ja uuvuttaa, vaikka vasta asettaudumme taisteluun. Eikä parempaa ole tulossa, kun kiinalaisten kollegoiden kokemuksia tarkastelee. 

Kevään lomien ollessa uhattuna, on vaikea pysyä optimistisena. Unohtamatta huolta omasta ja läheisten terveydestä. Tulevaisuus ei tällä hetkellä näyttäydy hoitajan silmiin kovin valoisana. Siinä missä suuri yleisö keskittyy nyt tehohoitoon ja hengityskoneiden riittävyyteen, tiedämme me ne vain jäävuoren huipuksi. Meidän työmme jatkuu vielä pitkään infektion huippuvaiheen jälkeen. 

Sen lisäksi, että jo tähän kriisiin lähtiessä ”vedimme vajaalla”, yksinkertaisempikin ymmärtää, että on tulossa vielä kireämmät ajat (ja varmaankin myös aivan uudenlaiset talkoot).

Eli mistä löytää voimaa ja jaksamista tulevaan? Alan vaihtoa harkitsevien lukumääristä päätellen se oli vaikeaa jo ennen tätäkin. Eikä minulla, vielä varsin vihreähköllä hoitajalla, ole tarjota sen suurempia ohjeita, saati voimaannuttavia sanoja. Koetan siis uskoa tässäkin konkaria. Yritän löytää armoa ja itsemyötätuntoa itseäni kohtaan. Koetan olla jäämättä jumiin negatiiviseen ja yritän innostua siitä, mitä on käsillä. Miten paljon uutta opin tästä ajasta ja alasta elämällä tämän läpi. Aina se ei onnistu, mutta onneksi huomenna on taas uusi päivä.

Lopuksi pari riviä itsemyötätunnon edelläkävijältä, Eeva Kilveltä:

 

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

 

Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972

 

 

Seuraa blogia myös Sh Harjulan Facebook-sivuilla.

 
 
 

 

 

 

Mainos
Mainos