Pysähdy. Hengitä. Muista, että olemme samassa veneessä. (kuva: Pixabay)

Koronakevät on kohtaamisten korkeakoulu

Kun vierailukiellot sairaaloiden osastoille asetettiin, saattoi osa hoitohenkilökunnasta huokaista helpotuksesta, kun ”omaisrumba” hellitti hetkeksi. Tunnustan, itse huokasin. Saatiin työrauha, jes! Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi. Pian sai huomata, kuinka puhelinliikenne moninkertaistui. Ja kun niin sanottuja isoja keskusteluja ei enää käytykään kasvotusten, tuli aivan uudet haasteet.

Puhelimessa puhuminen on oma taitonsa. Näkemättä omaisen ilmeitä tai eleitä saa sanojansa asetella tarkkaan. Aina on se omainen, joka takertuu sanoihisi. Se, joka ymmärtää väärin tai ihan vain se, jolta et saa puheenvuoroa.

Valitettavasti myös se, ettei olla kasvokkain, tekee helpommaksi puhua hoitajalle asiattomasti ja purkaa omaa pahaa oloa huutamalla puhelimessa ja haukkumalla koko suomalaisen terveydenhuollon. Samassa suhteessa työn väkivallan uhka on sentään laskenut hieman, kun ovet arvaamattomille omaisille ovat säpissä. Potilaiden rauhattomuutta suljetut ovet kuitenkin lisäävät, sillä heiltä jää puuttumaan omaisten tuki. Saamatta jää myös se apu, minkä aktiivinen omainen parhaimmillaan tuo hoitotyöhön. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kun työskentelee sisätautien ja neurologian vuodeosastolla, on tottunut siihen, että potilasmateriaali on usein iäkästä ja monisairasta tai vakavan aivotapahtuman seurauksena ennuste on hyvin heikko. Keskusteluita hoidonrajauksista käydään harva se päivä. Selkeät sopimukset siitä, onko potilas aktiivisen hoidon piirissä vai rajattu kenties tehohoidon ulkopuolelle helpottavat kaikkien tiimin jäsenten työtä koronakevään edetessä väistämättä huippuunsa ja tehohoitopaikkojen huvetessa.

Näin koronakeväänä lääkärinkierto saattaakin alkaa ennen potilashuoneeseen menoa lääkärin melko morbidilla lausahduksella ”onko valmis linjattavaksi?”. Eli mikä potilaan kokonaistilanne on, hyötyykö potilas enää tehohoidosta tai selviäisikö hän elvytyksestä? Ymmärtääkö potilas itse tilanteensa? Hoitohenkilökunnan jäsen tietää olevan kyse potilaan edusta, mutta aina parhaimmatkaan ajatuksemme eivät välity omaisille. Ihailen suunnattomasti oman työyhteisöni lääkäreitä siinä, miten hienotunteisesti he käyvät näitä keskusteluja niin potilaiden kuin heidän omaistensa kanssa.

Tälläkin hetkellä monilla vuodeosastoilla makaa joku vakavasti sairas aivan yksin ilman omaisiaan. Siinä tilanteessa osa hoitajista kokee olonsa luontevaksi, osa vähemmän. Oikeita sanoja etsiessään välillä haparoi. Puhumattakaan kohtaamisen vaikeudesta ja empatian ilmaisun haasteista, kun ilmeet jäävät suojamaskien taakse.

Eikä ole kyse vain potilaiden tai omaisten kohtaamisesta vaan jokaisen uuteen työtehtävään sijoitetun, aivan eri maailmasta tulevan kollegan kohtaamisesta ja uuden työntekijän vastaanottamisesta. Harva meistä on tänä keväänä mukavuusalueellaan, ja kohtaamisia kertyy päivään niin monta, että vähemmästäkin väsyy. Koronakevät tuntuukin olevan omanlaisensa kohtaamisen korkeakoulu. Oppitunti 1 voisi ehkä olla: Pysähdy. Hengitä. Muista, että olemme tässä yhdessä. 

Tämän kriisin aikaiset kohtaamiset muistamme vielä pitkään. Toivottavasti hyvällä.

 

Voit seurata Sh Harjula -blogia myös Facebookissa.

 

Mainos
Mainos