(kuva: Pixabay)

Länsirintamalta ei mitään uutta

Tänä keväänä on nähty paljon sotaretoriikkaa yhdistettynä hoitotyöhön ja koronakriisiin. Erityisesti mediassa nautitaan termien etulinja ja rintama käytöstä. Omat tunteeni sotatermien käytöstä suhteessa hoitotyöhön ovat aika ristiriitaisia, joskin saan välillä hupia ajatuksesta esimiehistä vetäytyneenä syvälle poteroihinsa. Omassa työyksikössäni olen kaukana niin kutsutusta etulinjasta, mutta sodan välilliset vaikutukset näkyvät myös meillä työn ja sen tekijöiden uudelleenjärjestelynä. Pahimpien uhkakuvien käydessä toteen, rintamalinja saavuttanee myös minun ”puhtaan osastoni” lähiviikkoina. 

Sanonnan ”länsirintamalta ei mitään uutta” juuret ovat ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Ranskan välisellä rintamalinjalla. Kehittyneessä sodankäynnissä kummankin osapuolen uudet aseet, kuten konekiväärit, estivät vastapuolen etenemisen mihinkään suuntaan. Rintamalinjat pysyivät pitkään muuttumattomina. Saatte itse miettiä, kuka tässä sodassa on kukin, mutta sodan aseita ovat mm. rajoitustoimet sekä huolellinen käsihygienia, eikä tässä suinkaan ole kyse salamasodasta.

Tässä kohtaa kevättä (14.4.) ei oikein tiedä, missä mennään. Rajoitustoimet näyttävät tepsineen. Niinkin hyvin, että pääsiäisen aikaan suuret joukot ajattelivat, että sepä hienoa, tauti alkaa olla ohi, lähdetään isolla porukalla sinne ja tänne. No, ei se ohi ole. Jos vielä ihan kunnolla huipussaankaan. Mitään uutta ja mullistavaa ei kuitenkaan ole kertoa. Taistelu jatkuu tasaisena. Koko ajan odottaen ja varautuen, että suurhyökkäys saattaa alkaa kohta.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Infektio- ja teho-osastoilla työtä riittää, mutta on edelleen osastoja, joille korona ei fyysisesti ole yltänyt. Vielä ei ole Kiinan, Italian tai Espanjan tapaan näyttää videokuvaa kaaoksesta, saati vainajapusseista käytävillä. Suomalaiseen tapaan murhenäytelmä on siis toistaiseksi melko säädyllinen. 

Siinä missä on käytetty sotatermejä, on samalla mallailtu kriittisen työn tekijöiden olkapäille sankarinviittaa. Siitäkin voi olla montaa mieltä.  Ihan hirveän usein ajattelen, että haluaisin voida sanoa ”mä olen vain töissä täällä”. Sillä kuten fiksu ensihoidon kollegani Anne Pauna totesi: ”Minusta tämä on työ siinä missä muutkin työt. Keskiverto ihminen käy mielestäni töissä saadakseen palkkaa.” 

En minä kaipaa sankariviittoja. Teen työtäni, koska se kiinnostaa minua ja minulla on ominaisuuksia, joiden johdosta sovellun siihen. Ja kun on menoja, tarvitsee tuloja.  Anne Paunan tapaan minullekaan ei laskeutunut taivaista enkeli osoittamaan, että oi katso, tuolla naisvaltaisella matalapalkka-alalla on oleva sinun kutsumuksesi. Minä opiskelin alalle, koska ajattelin sillä riittävän töitä. Antti Tuiskua lainatakseni Taas mennään rahan takii / Ei rakkaudest lajii vaan rahan takii / On saatava lapsille gore-texii. Onneksi työ on siinä määrin innostavaa ja sote-yhteisö vailla vertaa, että rakkauttakin vielä löytyy.

Loppuviimeeksi tämä on kuitenkin työ siinä missä muutkin ja hoitohenkilökunta on oikeutettu siinä missä muutkin haluamaan työstään koulutusta ja vaativuutta vastaavaa palkkaa. Sillä vaikka tässä on nyt esitetty kaikenlaista uutta valuuttajärjestelmää, niin arvostuksella, kiitoksilla ja sinivaloilla ei tosiaankaan vielä maksa ruokakaupassa.

 

Seuraa blogia myös Sh Harjulan Facebook-sivuilla.

 
 

Mainos
Mainos