Koronakriisin myötä moni punnitsee valintojaan. (Kuva: Pixabay)

”Mitäs läksit” ja muita ammatinvalintakysymyksiä

Taannoiseen kirjoitukseeni on tullut runsaasti kommentteja. Valtaosaa kommenteista on yhdistänyt sama teema: ”Mitäs läksit”. Eli kysymys ammatinvalinnasta. Jaksetaan muistuttaa, että kai sinä nyt opiskelemaan lähtiessäsi tiesit, että palkka on matala. 

Omalta osaltani voin tunnustaa, että tiesin kyllä palkan matalaksi, mutta olin siinä määrin yksinkertainen, että kuvittelin ettei työ olisi niin raskasta. Olin niin kirkasotsainen idealisti, että kuvittelin olevan niin, että kun on kyse ihmisten ja kaikista korvaamattomimman eli terveyden hoidosta ja elämän varjelemisesta, niin maailmassa olisi tolkkua. Olen monen monta kertaa saanut raskaasti huomata, kuinka väärässä olinkaan. Tämä todella on ala, jossa palkkaus ja työ eivät kohtaa.

Minä en toistaiseksi ole vaihtamassa alaa. Alanvaihto ei oikein sovi elämäntilanteeseen ja painovoimakin jo koettelee. Eniten kuitenkin on kyse siitä, että minä rakastan työtäni ja aion katsoa loppuun saakka, miten tälle alalle käy. Ja jos vain voin, yritän tehdä oman osani muuttaakseni asioita siinä matkalla. Se, millä laidalla sote-alan kenttää loppuviimeeksi pelaan voi vielä muuttua, mutta juuri nyt olen ylpeä sairaanhoitaja.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ja olen itseriittoisen tyytyväinen siihen, että olen sairaanhoitaja. Kun painan illalla pääni tyynyyn, tiedän tehneeni eron jokaisen päivän aikana kohtaamani potilaan elämään. Tiedän, että minun työni on merkityksellistä. Mikään siinä ei ole yhdentekevää. Kuinka monessa työssä voi sanoa samaa? Työn tuomaa henkistä palkitsevuutta, ”kutsumustyön iloa”, ei kuitenkaan voi eikä saa pitää palkan osana. Ei sitä pidetä sinä lääkäreilläkään. 

Kun heitetään ilmoille näitä ”mitäs läksit” -kysymyksiä, sopii myös miettiä, että entä jos ei oltaisi lähdetty? Kukas sitten hoitaisi lapset, sairaat ja vanhukset? Kun globaali pandemia iskee, huomaa uutisista, että ei meitä sairaanhoitajia kasva puissa muillakaan leveysasteilla. Onneksi jo tiedämme, että näitä lähtemättömiä lauseita heittelevät juuri ne oman elämänsä sankarit, jotka ovat kuolemattomia, eivätkä koskaan sairasta. Ihmiset, jotka elävät siinä harhaluulossa, että suomalaisessa terveydenhuollossa saa loputtomasti halvalla hyvää.

Pitkään näin on ollut. Se johtuu aivan liian kilteistä hoitotyöntekijöistä. Jos tästä koronakriisistä on nimittäin jotain opittu niin se, että yhteiskunnan vastuuntuntoisimmat ihmiset ovat hoitoalalla.

Ei suomalainen sairaanhoitaja tarvitse lakkokieltoja tai työvelvoitteita, kun valmiiksi ollaan niitä, jotka tietävät, että sairaita ja heikkoja on hoidettava. Vielä en ole sitä hoitajaa kohdannut, joka kellon lyödessä 15.00 irrottaa kätensä potilaan rintakehästä elvytystilanteessa ja toteaa, että ”sori, työaikani juuri loppui, mitä jos herra seuraavan kerran menisitte elottomaksi aikaisemmin vuorossa”. 

Samoin otamme riskin sairastua itse. Riskin viedä tauti kotiin. Koska jonkun on hoidettava ja jonkun on kannettava vastuu tässäkin hetkessä. Ilo, jonka usein saavuttaa työn onnistumisissa ja kohtaamisissa katoaa myös samoissa kohtaamissa, joissa saa toimia potilaan tai omaisen pahanolon verbaalisen purun kohteena tai kokea konkreettista väkivallan uhkaa.

Jokainen ”mitäs läksit” ja hoitohenkilökunnan työtä vähättelevä Internetin syövereihin nimettömänä heitetty herja sahaa oksaa kuolemattoman ja erehtymättömän huutelijan alta. Sillä ei tähän kohta monikaan enää lähde. Se on hoitotyötä vähättelevän huutelijan häpeä, ei hoitotyön ammattilaisen. Me nimittäin emme ole ongelma, me olemme ratkaisu.

 

Seuraa blogia myös Sh Harjulan Facebook-sivuilla.

Mainos
Mainos