Omalla äidinkielellä saatu hoito vähentää pelkotiloja ja sitouttaa potilasta paremmin hoitoonsa. (Kuva: Pixabay)

Och samma på svenska

Kun aloitin yläasteikäisenä b-ruotsin, olin ikävaiheeseen kuuluvasti uskollisen ehdoton näkemyksissäni: En tule takuulla ikinä tarvitsemaan ruotsia. Samaan sarjaan kuuluu stadilaisen röyhkeydellä todettu ”en takuulla ikinä muuta pois Helsingistä enkä varmasti mene minkään junan tuoman kanssa naimisiin”. Jos kelaamme aikaa sen parikymmentä vuotta eteenpäin, saamme huomata, ettei koskaan kannata sanoa ”ei koskaan”. Tänä päivänä asun Porvoossa, olen naimisissa keskisuomalaisen kanssa ja puhun ruotsia parhaimmillaan puolet työpäivästäni.

Hoitotyön opiskelu kaksikielissä kaupungissa oli alkuun varsin armotonta. Olin aikuisopiskelija ja nippa nappa läpipäästyistä ruotsin ylioppilaskirjoituksistakin oli jo vierähtänyt hyvä tovi. Ikääntyneen hoitotyön harjoittelussa paikallisessa palvelutalossa sain osakseni melkoista silmien pyörittelyä ja pään pudistelua, mutta loppuen lopuksi osasin bingota ruotsiksi ja tiesin, mikä on kylskåp ja osasin tehdä smörgåsar. Kieli alkoi vähitellen palata mieleen.

Silti ensimmäisessä sairaalaharjoittelussa olin aivan avuton. Eräs rouva soitti kelloa kerta toisensa jälkeen ja puhui kissoista. Katselin ympärilleni ja olin aivan vakuuttunut, että rouva näkee harhoja. Yritin parhaani mukaan tyynnytellä rouvaa, kunnes naapuripaikkalainen huokasi syvään, että ”ei täällä ole nyt mitään muuta hätää kuin pissahätä”. Sen jälkeen olen todellakin tiennyt, mitä tarkoittaa, kun jonkun tarvitsee kissa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Matkan varrella sanavarasto on karttunut, mutta ydinongelma on pysynyt samana. Alkuun ajattelin, että isoin puutteeni on se, että minulta puuttuvat adjektiivit, sittemmin olen ymmärtänyt, että ongelmani liittyy enemmän tunteisiin: En osaa olla empaattinen ruotsiksi. Olen aina tottunut ilmaisemaan itseäni sanoilla, mutta ruotsiksi en osaa ottaa osaa suruun. Vieläkin nousee kylmä hiki, kun muistan ensimmäisen kerran, kun jouduin puhelimessa kertomaan ruotsiksi omaisen kuolemasta. Vaikka puhelu meni hyvin, kesti minulla kauan päästä yli siitä, että vastapuoli olisi ansainnut enemmän.

Ruotsinkieliset kollegat toteavat usein, että yrittäminen on tärkeintä. Siksi jatkan sitkeästi, vaikka koenkin olevani selvästi mukavuusalueeni ulkopuolella. Potilaille puhuminen vielä menee – borgåsvenska myös antaa paljon anteeksi, voit aina täydentää sanomisiasi muutamalla suomen kielen sanalla. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka, että pystyisin osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin reaaliaikaisesti. Tällä hetkellä osaan jotakuinkin naurahtaa oikeassa kohtaa, mutta siinä kohtaa, kun olen mielessäni kääntänyt vastaukseni ruotsiksi, on aihe vaihtunut jo kolmisen kertaa.

Hoidon saanti omalla äidinkielellä on oikeus, jota osataan mielestäni liian harvoin vaatia. Omalla äidinkielellä saatu hoito vähentää pelkotiloja ja sitouttaa potilasta paremmin hoitoonsa. Se on myös osoitus kunnioituksesta. Siksi on väärin olettaa, että jokainen suomenruotsalainen kuitenkin osaa puhua myös suomea. Yllättävän usein näin ei itseasiassa edes ole.

Aina ei oma ruotsin sönkkäämisenikään suinkaan ole helpottanut potilaiden pelkoja. Sain aika pitkään sanoa potilaille, että ”vi ska svinga dig i bättre ställning”, ennen kuin kollega lopulta naurua pidätellen kertoi, että Hanni, jos kuitenkin vain svengattaisiin, eikä svingattaisi. Ilmankos potilaat olivat aina niin pelokkaan näköisiä.

 

Sh Harjula -blogia voit seurata Facebookissa sekä Instagramissa.

 

 

Mainos
Mainos