Nyt ei ole aikaa lamaantua pelosta. (Kuva: Pixabay)

Pelon ja toivon maisemissa

Minulla menee todella hyvin kotikoulu ja mitkään tehtävät eivät ole olleet minulle hirveän vaikeita. Etäopiskelu on joskus ihan kivaa mutta äiti ja isä ovat joskus vähän huonolla tuulella koska äidillä on aika rankkaa nykyään. Terveisin P.

Tokaluokkalaisen opettaja pyysi lapsia lähettämään Wilmalla terveisiä, että miten etäopiskelu sujuu. Kiittelin ja manasin mielessäni, että hienoa kun on niin suorapuheinen poika.

Sillä mitä koronaan tulee, niin minä en tiedä vielä mitään rankasta. Omat työni jatkuvat normaalilla painollaan, välillä on enemmän hötäkkää ja välillä vähemmän. Omassa sairaalassani toistaiseksi infektiopotilaat ovat mahtuneet infektio-osastolle. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Pinna on kuitenkin kireällä. Koko ajan vähän jännittää ja päätä särkee sen mukaisesti. Kirottu tyyni ennen myrskyä. Sairaanhoitajaliitto avasi kyselyn koskien tuntemuksia ja kokemuksia koronaviruksen vastaisesta taistelusta. Parissa päivässä vastauksista nousi päällimmäiseksi pelko, ahdistus ja epävarmuus. En ole siis yksin. 

Omaa jännitystäni on helpottanut ympäri sairaalaa tehtävät valmistelut. En oikein osaa pukea sanoiksi, mikä huojennuksen tunne minulla on joka kerta kun näen tehovalvonnan ja leikkausosaston hoitajien kulkevan yksiköidensä välillä, siirtäen tarvikkeita, tehden suunnittelutyötä ja perehtyen. Nähdessäni lähiesimiesteni organisoivan valmiuksiamme tulevaan. Samalla tunnen valtavaa nöyryyttä tulevan edessä ja suunnatonta ylpeyttä siitä joukosta ammattilaisia, mitä meillä tässä maassa on. 

Hoitohenkilöstön tahtotilasta tästä kriisistä selviytyminen ei ainakaan ole kiinni. Arvostusta ja kiitollisuuttakin tulee nyt vähän joka suunnasta. Erilaista kampanjaa aina taksikyydeistä liikuntavalmennuksiin sekä siivoustarjouksiin pukkaa somen kautta. Ja hieno juttuhan se. Sen verran kuitenkin ajatukset karkaavat neuvottelukierrokseen, että ”koronapelon” rinnalle hiipii toinenkin pelko. Pelko siitä, että näiden menoerien jälkeen se olemme jälleen kerran me sote-alan tekijät, josta voi säästää. Ja samalla pelko siitä, kuka minua hoitaa, kun olen vanha. Kuka enää haluaa opiskella hoitajaksi? Nyt ei kuitenkaan ole aikaa lamaantua pelosta.

Toistaiseksi pelon rinnalla kulkee vielä toivo. Toivo omasta sote-alan työehtosopimuksesta, palkkatasa-arvosta, yleensäkin toivo oikeudenmukaisesta maailmasta. Päällimmäisenä ehkä toivo siitä, että kohta olisi taas oikeaa koulua. Sillä vaikka osaan monenlaista, en silti ole opettaja saati varhaiskasvatuksen ammattilainen. Ihan vain tavallinen, vajavainen sairaanhoitajaäiti.

 

 
Seuraa blogia myös Sh Harjulan Facebook-sivuilla.

 

 

 

 

Mainos
Mainos