(Kuva: Pixabay)

Terveisiä pyykkivuoren varjosta

Kun lasten kotikoulu ja puolison etätyö alkoivat, julistin etten tee koronataistelun aikana kotitöitä vaan he kotona ollessaan hoitavat ne. Arvaatte varmaan miten kävi. Kaikki kunnia miehelleni ja hänen pitkälle pinnalleen koululaisten kanssa, mutta työpäiväni on jatkunut lähes poikkeuksetta kotona. Teema on sentään ollut tuttu: Mä hoidan.

Olin ennen niitä, jotka odottivat tulevaa uutta työvuorolistaa kuin kuuta nousevaa. Odotin kuumeisesti tietoa siitä, menikö vuorotoiveeni läpi, pääsisinkö torstai-illan keramiikkakurssille tai edes tämän kerran viikonloppuna katsomaan lapsen peliä.

Tänä keväänä työvuorolista on menettänyt merkityksensä. Mitä väliä on vuoroilla, kun kotona on aina vastassa sama kaaos tai että mikä ilta on vapaana, jos kaikki harrastukset on peruttu? Samaan tapaan viikonpäivät ovat menettäneet merkityksensä, vaikka lasten vuoksi olemme pyrkineet erottamaan arjen selkeästi viikonlopusta. Omiin aivoihini se ero ei kuitenkaan ole välittynyt, pyykkivuori odottaa silti valloittamistaan niin arkena kuin pyhänä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vapaapäivät muiden ihmisten hoitamisesta menevät perheen ja kodin hoitamiseen, loputtomaan ruokahuoltoon ja etäopiskelun mahdollistamiseen kaiken maailman askartelutarvikkeita etsiessä. Tai ihan vain pohjattomaan riittämättömyyteen siitä, että koet aina olevasi väärässä paikassa. Tai tuskaan siitä, että kotikoulu esiteinien kanssa on voittopuolisesti todella kuluttava kokemus.

Kolmivuorossa on kaiken raskautensa lisäksi ehdottomat ilonsa. Yksi kollegani aikanaan sanoi, että kun tekee kolmivuoroa, ei ole koskaan maanantaibluesia. Itselleni kolmivuoron lumo on sen suomassa omassa ajassa, jota huomaan tarvitsevani paljon. Arkivapaa tai aamupäivä ennen iltavuoroa, kun lapset ovat koulussa, ovat ruuhkavuotiselle taianomaista rauhaa.

Ennen kuin joku ihmettelee, niin kyllä, olin äiti ennen koronaakin. Nykyään olen kuitenkin sairaanhoitaja, opettaja/koulunkäyntiavustaja sekä ateriapalvelu. Niiden roolien päälle olen äiti, joka lohduttaa yksinäistä tai äiti, joka epätoivoisesti yrittää motivoida tilanteessa, jossa ihan meillä kaikilla on turnausväsymys kotikoulun suorittamisesta. Surullisinta on oikeastaan se, että kaiken jaksaminen oli vaikeaa jo ennen koronaakin. Hyvin usein vapaat menivät ihan vain toipumiseen edellisestä työvuorosta, jotta jaksaisi seuraavan. 

Nyt kun oma rauha ja henkireikänä toimivat harrastukset ovat kortilla tai kokonaan pannassa, jää työvuoron jälkeinen palautuminen ja toipuminen puolitiehen. Huomaan, että itselläni kärsii yöunet ja suklaata kuluu laiton määrä. Siinä missä toiselle auttaa metsälenkki niin minulle auttaisi eniten se, että saisin olla hetken yksin kodissani, siten että kaikki pyykit olisi pesty ja viikattu ja joku toinen olisi päättänyt, mitä huomenna syödään.

Tavallaan näillä poikkeusoloilla on ollut minuun lopulta aika erikoinen vaikutus: Valtavan paineen alla tehtävästä työstä on tullut rauhan tyyssija. Mieli lepää kun tavarat ovat paikoillaan, lääkkeet vaikuttavien aineiden mukaan järjestyksessä, liinavaatevaraston pinkat ojennuksessa. Päivä kulkee omaa loogista rataansa ja minut on koulutettu työhön, jota olen tekemässä. Tulkoon mitä vaan, mä hoidan. Kunhan ei neljännen luokan äidinkielen läksyjä.

 

Voit seurata Sh Harjula -blogia myös Facebookissa.

 

 

Mainos
Mainos