Myrskyä odotellessa normaali potilasvirtamme on edelleen olemassa. (Kuva: Pixabay)

Tyyntä ennen myrskyä

Koska lienee mahdotonta kirjoittaa ajankohtaisesti ilman viittausta koronavirukseen, en edes yritä. 

Ajattelin tänään kulkiessani työpaikkani hiljeneviä käytäviä, että omalla tavallaan tämä tilanne on terveydenhuoltomme katsastuskäynti. Näemme nyt rytinällä, että mihin meillä on valmius. Jo nyt huomaan, että vaikka olemme monessa asiassa järjestelmällisiä ja hyviä ennakoimaan, paljastaa pandemia-tason kriisi puutteet parhaimmistakin suunnitelmista. Kaikki ei ole ennakoitavissa.

Tunnelma on odottava. Itse olen työssäni tottunut siinä määrin haipakkaan menoon, että tämä tyyni ennen myrskyä hermostuttaa. Osaisin paremmin toimia, kun tilanne oikeasti olisi käsillä. Vielä kuulee satunnaisia tuhahduksia, että melkoista liioittelua kaikki rajoitukset. Enemmän kuitenkin epäuskoista, huolestunutta ihmettelyä: ”Mitenhän tässä käy?” Epätietoisuus kalvaa meitä kaikkia.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Työkaverini totesi tänään, että me sentään ehdimme hieman valmistautua. Olemme voineet perua leikkauksia, tilata lisää suojaimia (sen mitä on saatavilla), suunnitella tilojen käyttöä. Ohjeistaa kansalaisia ennalta. Sitä luksusta kollegoilla esimerkiksi Italiassa ei juuri ehtinyt olla.

Myrskyä odotellessa ei voi kuitenkaan istua alas ihmettelemään. Mediassa maalaillut kauhut eivät ole vielä yltäneet pieneen aluesairaalaani, joten työ jatkuu pääosin normaalisti. Infarktit ja infektiot harvoin lukevat kalenteria, joten normaali potilasvirtamme on edelleen olemassa. Nyt vain lisämausteena on moninkertainen huoli. Oma, potilaiden ja omaisten.

Yhtäältä puhut kuin kuuroille korville vierailujen rajoittamisesta ja kotona karanteenissa olosta, toisaalta vastaat puheluun omaiselta, joka tuohtuneena kysyy, että ”kai olette edes käyttäneet käsineitä, ettei isä saa koronavirusta? Olettehan kuulleet mitä maailmassa tapahtuu?!”. 

Tänään saattelin kotimatkalle yksinasuvan lähemmäs 90-vuotiaan rouvan. Viedessäni häntä aulassa odottavan poikansa luo, kysyi rouva, että mistähän hän saisi sellaisen maskin ostaa, jotta pääsee kauppaan. Muistutin ystävällisesti karanteenista ja totesin, että nyt poika kyllä käy kaupassa. Rouva totesi, ettei se ole hyvä pojankaan siellä rampata. Mitäpä siihen sitten sanomaan. 

Eli jatkamme samaan tapaan, taistellen tuulimyllyjä vastaan. Odottaen ja toivoen. Ehkä ne alussa mainitsemani puutteet suunnitelmissa loppuen lopuksi paikkaa se surullisen kuuluisa sisu.

 

 

Mainos
Mainos