Tuntuu alentavalta, että kerta toisensa jälkeen hoitotyö lasketaan työksi, joka ei ansaitse palkkakehitystä. (Kuva: Pixabay)

Yhteiskunnan vihollinen nro 1?

Kuluneena vuonna hoitajia on eri yhteyksissä (milloin suoraan, milloin rivien välissä) syytelty hoitoalan maineen lokaamisesta, kun kehtaavat puhua liikaa sen raskaudesta. Hoitajapulakin on kuulemma seurausta siitä, että olemassa olevat hoitajat puhuvat pahaa työstään. Ei ole. Se selviää kuuntelemalla nuoria harjoitteluissa olevia hoitoalan opiskelijoita. 

Opiskelijan ollessa 5-10 viikkoa harjoittelussa missä tahansa hoitotyön yksikössä, niin totuus työstä tulee kyllä väistämättä julki, puhuivat vakkarit työstään vaikka kuinka kaunopuheisesti. Myöhemmin kun yrität kyseisille opiskelijoille soittaa perään ja tarjota keikkatyötä saat osalta vastaukseksi, että ”saman rahan saa helpommalla muualtakin”. Muilta aloilta, vähemmällä vastuulla, varmemmilla vessatauoilla.

Minulle työ on välttämätön paha. Työllä elätän itseni ja perheeni. Maksan ruoan ja asumisen, vaatetan lapseni ja jos jää yli niin harrastan ja iloitsen elämästä. Lomaa pidän lomakausina ja matkustan jos on ylimääräistä. Muuten elän aika tavallista, jonkun mielestä tylsääkin arkea. Pyrin ajattelemaan, että jos töissä viihtyy, niin se on bonusta. Se on onni, eikä sitä aina ole. Se sellainen onni, että töissä on kivaa, on aika tuore ilmiö suomalaisen työn historiassa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Kun tekee työtä, joka mahdollistaa muiden - tuottavampien - alojen elinvoiman turvaamalla niiden tekijöiden ja heidän läheistensä hyvinvointia, tuntuu alentavalta, että kerta toisensa jälkeen hoitotyö lasketaan työksi, joka ei ansaitse palkkakehitystä. Työnä, joka nähdään itsestäänselvyytenä. Jos sairaanhoitajana näinä maailmanaikoina vieläpä kehtaa toivoa itselleen parempaa työehtosopimusta tulee tuomituksi ahneeksi ja ajattelemattomaksi yhteiskunnan viholliseksi.

Varoituksen sanana täältä kutsumus-karkeloiden lomasta voin kertoa, että vaikka hoitotyö ei katoa minnekään, eivät hoitotyön tekijät ole itsestäänselvyys vaan pikemminkin katoava, uusiutumaton luonnonvara. Missä viipyy vimma suojella meitä?

Meitä on täällä kentällä iso joukko tunnollisia hoitajia, jotka venyvät kerta toisensa jälkeen. Koska jonkun se työ on tehtävä. Hoitamatta ei voi jättää. Lyhyellä aikavälillä venyminen vielä menee, mutta jatkuessaan suoritus alkaa rakoilla. Samoin mieli. Työssä ei välttämättä kuulu olla kivaa ja hauskaa, mutta asialliset työolosuhteet siellä pitää olla. Samoin työstä kuuluu maksaa sen vaativuutta vastaava korvaus. Se on meidän kaikkien etu, niin potilaiden, työntekijöiden kuin työnantajankin. Hoitoalan ongelmakohtien piilottelu on yksiselitteisesti epähyväksyttävää, meidän työmme nimittäin koskettaa jossain elämänvaiheessa ihan kaikkia.

 

Blogia voit seurata myös Facebookissa

 

 

 

Kommentit

Käyttäjän Päivi Hämäläinen kuva

Meitä hoitajia syytetään nyt haaveilemasta samasta palkankorotuksesta kuin muillakin aloilla. Miesvaltaisten alojen ratkaiksut esillä mediassa enemmän, siis nämä johtavat liitot, jotka määrittelee tasoa sopimusneuvotteluissa.

Miksi me julkisen alan työntekijät olemme eri asemassa tuosta? Jos jotakuta asia häiritsee minulla on ehdotus. Miten olisi uudet neuvottelut kyseisille aloille, kun tuo korona jyllä ja saatte korotettua palkaa. Meille kolmivuorotyöläisille on tarjolla palakan alenmnusta ja kikytkään ei lähde pois ennen kuin maksamme niistä ta-puolelle toukokuun ja lokakuun välisen ajan sopimusosion, joka esillä Piekkalan esityksessä.

Sitä saa muutkin mitä hakevat, en ihan taputa käsiä miesten vallan käytölle.

Mainos
Mainos