Kuva: Unsplash

Pitäisikö jo luovuttaa?

Olen ylpeä ollessani yhdeltä koulutukseltani sairaanhoitaja. Olen vaikuttunut jokaisesta hoitajasta, joka tekee raskasta työtään riittämättömällä palkalla. Kollegoista, jotka puurtavat vuorokauden ajasta huolimatta hoitamiensa ihmisten parhaaksi. Niistä, jotka rohkeasti ja tunteja laskematta johtavat, kehittävät, kouluttavat ja tutkivat hoitotyötä.

Mediaryöpytyksen omasta ammatista tai työpaikasta ollessa pahimmillaan, on vaikea olla hiljaa. Pelätessään halveksuntaa ja erottamista nostaessaan epäkohtia esiin työpaikalla, on helppo olla hiljaa. Mutta vaikeinta on vaieta, kun työstäsi viisastelevat ja päättävät ihmiset, jotka eivät ole päivääkään seisseet työkengissäsi.

Olen monta kertaa pohtinut, että kannattaako kaikesta hoitotyötä koskevasta vain vaieta. Ympärille katsoessani olen huomannut, miten monet kollegani ovat mukautuvia, vähään tyytyväisiä ja nöyriä. Hyviä hoitajia, mutta rajojen vetämisen suhteen jonkinlaisia sitku- ja mutkuihmisiä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Yhteisesti kahvihuoneessa on puitu nyrkkiä, mutta asiaa eteenpäin toimittaessani olen huomannut jääneeni melko yksin. Monet kollegani ilmeisesti luottavat siihen, ettei hyväntekijää kohdella kaltoin. Heidän olisi aika herätä, koska asia on juuri päinvastoin. Sitä, joka ei pidä huolta oikeuksistaan, on helpointa älyttää, halpuuttaa ja lyödä nyrkillä mennen tullen.

Näissä tilanteissa mietin usein hoitajien ammattiylpeyttä. Vieläkö se perustuu ajatukseen kiltistä ja reippaasta hoitajasta, joka väsymättömästi jaksaa ja uhrautuu vaatimatta itselleen mitään? Hoitajaan, josta ei tarvitse kantaa huolta, vaikka näkee kyynelsilmät ja selkärangasta höylättyjen nikamien paistavan ihon läpi. Näiden hoitajien jalkoihin minä asioineni helposti jään. 

Viime aikoina on viimeistään käynyt kaikille selväksi, miten kilttien hoitajien työllä tahkotaan rahaa kunnille ja firmojen taskuun. Näille hoitajille ei ole tilaa saunan lauteilla, kabineteissa tai illanistujaisissa, joissa valtaa ja osinkoja jaetaan. Ja nämä hoitajat eivät yhdistä voimiaan, sano vastaan tai nikottele, vaikka potilaat olisivat kuolemaisillaan alhaisen hoitajamitoituksen vuoksi käsivarsille. He purevat hampaat entistä tiukemmin yhteen mitä järjettömimpiin olosuhteisiin heidät heittää.

Haluaisin palkita kaikki kiltit, ahkerat ja näkymättömät hoitajat. He kun ovat unohtuneet kehittämisen, sote-uudistuksen, kuntasopimusten ja miljardeja maksavien maakuntahimmeleiden jalkoihin, vaikka tekevät etulinjan sisseinä villeimmistäkin säästöfantasioista totta.

Toisaalta olen väsynyt houkuttelemaan heitä pitämään itsestään ja meistä kaikista huolta. Hädissäni seuraan kilttien ja nöyrien hoitajien armeijan marssivan suorissa jonoissa työterveyshuoltoon, kun mitään ei ole enää tehtävissä. He kun eivät ole saaneet mahdollisuutta voimaantua hiljaisesta voimastaan ja vaikutusvallastaan. Sen he olisivat toki ansainneet.

Huomaan miettiväni yhä useammin, että pitäisikö hoitajien ja hoitotyön puolustaminen kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen lopettaa. On vaikea tukea hoitajia, jotka eivät ymmärrä vaatia itselleen inhimillisiä työolosuhteita ja ottaa ajoissa vastaan apua. On myös mahdotonta perustella asiaansa päättäjille, jotka luottavat siihen, ettei sinua tarvitse ottaa tosissaan. Hoitajista kun ei heidän mielestään ole ennenkään ollut vastusta.

Toisaalta, on mahdotonta väsyä kaikkeen siihen hyvään ja hyvinvointiin, mitä hoitotyössä voi saada aikaan. Mutta olisiko silti aika luovuttaa? Joskus kaikkein fiksuinta on myöntää tappionsa, sulkea suunsa ja poistua takavasemmalle.

Lue myös: Kutsumuksesta tulee maksaa ja palkita.

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Mari Karvinen  kuva

Näinhän se on, että hoitotyössä ei saa ilmaista eriävää mielipidettä. Jos ilmaiset ääneen, että töitä on liikaa tai siinä ilmenee jonkinlaista epäsuhtaa, saat hankalan työntekijän maineen, ja sinulle sanotaan, että ongelma on oman työn organisointitaidon puutteessa.
Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Tuo on surullista luettavaa, mutta ymärrän hyvin mitä tarkoitat. Siihen on tultava muutos. Mutta miten?

Käyttäjän Anniina Ahonen kuva

Kiitos paljon Jan tästä kirjoituksesta. Se mikä antaa minulle henkilökohtaisesti voimaa jaksaa työssäni ovat asiakkaat. Kohtaan myös arjessa tuntemattomia ihmisiä, jotka kuullessaan minun olevan hoiva-alan ammattilainen kertovat arvostavansa työtäni suuresti ja kiittävät minua vaikka en ole heitä millään tavalla auttanut. Asiakkailta ja tuntemattomilta ihmisiltä saa parhaimman rehellisen palautteen ja kiitosta tehdystä työstä. Miten tärkeää se olisi, ettei asia olisi yksistään näin vaan vastaavaa kiitosta, kunnioitusta, arvostusta ja palautetta tulisi myös työnantajalta. Tuntuu kuin esimiehellä ja toiminnan johtajalla olisi suomut silmiensä edessä, kuurot korvat, mieli vailla ymmärrystä ja sydän kuin kiveä. Eivät he kuule, eivätkä näe, eivätkä halua tietää, työntävät vain päänsä rahakirstun sisälle. Hoitajien paha olo ja avun huuto leijailee usvan lailla ilmaan. Voi kun he ajattelisivat niinkuin Erik Ewalds: "Voimme kiinnittää huomiomme siihen, että toinen on olemassa, että hän on ihminen - ja arvokas ihminen. Pystymme näkemään, että hän on elävä, ajatteleva, etsivä, pelkäävä ihminen ja että hän ilahtuu ja tulee kiitolliseksi huomatessaan, miten joku välittää siitä, että hän ylipäänsä on olemassa"
Käyttäjän Anniina Ahonen kuva

Käsi toisen kädelle, sydän toisen sydämelle, katse toisen katseelle, turvaa turvattomuudelle, apu avuntarvitsijalle, ystävyyttä yksinäiselle, lohtu lohduttomalle. Voimia ja jaksamista työhön kaikille ihanille sairaanhoitajille ja lähihoitajille! Vaikka saisimme nyrkistä naamaan niin ei anneta periksi, ei luovuteta, ei vajota maahan. Ollaan rohkeita puuttumaan epäkohtiin ja puhutaan kun siihen on aihetta.
Käyttäjän Sairaan hyvä hoitaja kuva

Me olemme liian kilttejä, olet aivan oikeassa. Peräänkuulutan myös jokaisen omaa vastuuta: jos kahvihuoneessa ollaan samaa mieltä jostakin epäkohdasta, niin miksi sitä suuta ei voi avata myös niissä osastopalavereissa? Miksi se yksi tai kaksi hoitajaa joutuvat taistelemaan koko työyhteisön puolesta? Nyökyttely ei riitä - pitää avata se suu ja sanoa olevansa samaa mieltä. Mieluummin vielä perustellen.
Mainos
Mainos