Käyttäjän Essi Paulamäki kuva

Ihminen on apina ja susi. Kovin kaukana näistä ei tosiaan olla. Säännöistä sovitaan sanattomasti ja todella nopeasti. Kun pomo poistuu osastolta, alkaa työvuorossa mittely siitä, kuka on lauman alfa ja kuka kantaa vastuun - johon kuitenkin uupuu eikä jaksa sitä kantaa, ei saa siitä koskaan omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota eikä tule ikinä kuulluksi tavalla, jolla haluaisi.

Eri ihmiset toteuttavat töissä omia agendoitaan. Yksille aika on se kriittisin. Vahditaan, kuka työaikaa mihinkin käyttää. Tullaanko ajoissa, montako vessataukoa pidetään. On syötävä samaan aikaan. Työn ajoittaminen ihan omaa logiikkaa käyttäen on kiellettyä. Toisille työ on ikioma reviiri, jonne tunkeilijoilla ei ole asiaa. Ja jokainen keikkalainen on uhka järjestykselle. Toiset taas ovat tapakulttuurin orjia. On pakko tehdä asiat tietyllä itselle ominaisella tavalla ja jos et tee samalla tavalla, niin olet uhka.

Keikkalaisen tai uuden työntekijän tullessa osastolle "kantikset" kokevat rivinsä uhatuksi, kokoavat linjansa ja "kyllä ennen oli kaikki paremmin" -meininki alkaa. Ihanasti tehdään selväksi, ettei ole mitään asiaa tähän joukkoon.

Keikkalaisena tutkii ryhmää, sen kulttuuria ja toimintatapoja ulkopuolelta. Mikä on tässä paikassa uutta ja hyvää, mitä voin täältä oppia - se olisi se hyvä kehä. Sen sijaan usein ahdistutaan keikkalaisen aiheuttamasta pelosta: monenkolaisia virheitä se tekee ja mitä kaikkea se sössii ja uskaltaako sille antaa töitä ja ymmärtääkö se edes mitä on tekemässä ja onko sillä työkokemusta ja montako potilasta se tappaa ja niin edelleen. Kuinka paljon sen jälkiä joutuu siivoamaan ja onko siitä mitään hyötyä. Kuinka paljon se uhkaa rutiineja ja ymmärtääkö se kuinka täällä on aina tehty ja tajuaako se yhtään, että mikä on meidän hierarkia.

Kaiken hyvän alku on luottamus. Jos ei voida luottaa omaan ammattitaitoon, ei voida luottaa toisiinkaan. Jos muistellaan omia virheitä, ei todellakaan ymmärretä virheiden olevan osa ammatillista kasvua. Ja jos pelätään toisia ihmisiä, ne ovat uhka enemmän kuin mahdollisuus. Ja pelko, se se vasta kuormittaa.

Suomessa on kummallisen luterilainen ajatus työstä. Jos se ei ole ihan hirveän vaikeaa ja raskasta ja pahalta tunnu, niin sehän on harrastelua, eikä työtä. Ja jos minulla on paha olla, niin täytyy olla muillakin. Jos en minä saa joustoa niin ei kyllä kukaan muukaan. Jos ei minulla ole kivaa, niin ei todellakaan kellään muullakaan saa olla. Ja kukaan muuhan ei vastuuta kanna kuin minä ainoastaan.

Vähättely, syyllistäminen, uhkailu, nälviminen, dissaaminen, ohittaminen, vaikeneminen, saikuttaminen. Kun ei uskalla tai saa olla omaa mieltä, niin passiivis-aggressiivinen protestointi ottaa vallan.

Valitettava tosiasia se on, että hoitajat puukottelevat toisiaan ilomielin selkään. Mistä voitaisiin hoitajille rakentaa kollegiaalisuus? Yhtä tiukat rivit kuin lääkäreillä? Kaveria ei jätetä - kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, asialliset hommat suoritetaan ja loppuaika ollaan kuin ellun kanat?