Käyttäjän Anonyymi kuva

Kirjoitan yhden esimerkin hoidettavan serkkuni näkökulmasta. Hän joutui alle kuusikymppisenä aivoinfarktin saaneena hoivakotiin. Ei ketään läheistä, joka olisi ottanut hänestä hoitovastuun. Silloin pystyi vielä kävelemään. En käynyt katsomassa ennen kuin viime kesänä Esperin palvelutalossa yhdessä hänen sisarensa ja sisaren pojan kanssa. Hänen huoneensa oli käytävän perällä. Ovi oli lukossa ja hän itse sängyn pohjalla ja sängyssä kaiteet. Huone oli askeettisesti kalustettu. Tuttavamme, serkkuni naapuri oli käynyt aiemmin häntä katsomassa, jolloin huone oli ollut kuin varasto, jossa pahvilaatikoita miltei lattiasta kattoon ja sen kaiken keskellä pelkkä serkkuni vuode. Huone oli sama. Serkkuni oli turhautunut ja hänen puhekykynsä kuten liikuntakykynsä oli taantunut. Hoitajia kyllä näytti olevan , mutta mitä he tekivät muuta kuin seisoskelivat, en jäänyt katsomaan. Serkkuni alkoi vierailumme aikana huutamaan "RUOKAA, RUOKAA". Hän on isokokoinen mies. Oli jo heidän ruoka-aikansa. Ajattelimme, että pitkän käytävän päästä suljetun oven takaa ei aina varmaankaan kuulla hänen huutoaan. Ruoka oli mitä oli ja hampaattomalle (proteesit hukassa) tuotiin ruisleivän kantapaloja. Me syötimme serkun ja haimme jopa lisää, koska hänelle maistui. Olomme oli surkea jättäessämme hänet tähän "hoivakotiin". Ymmärrän, että serkkuni kaltaiset hoidettavat ovat raskaita hoidettavia, mutta jos tähän hommaan ryhtyy, niin se on hoidettava kunnolla ja ihmisarvoa kunnioittaen sataprpsenttisesti. Siellä on oltava joka vuorossa asiansa osaavat hoitajat ja työnjohtaja, joka katsoo, että työt tulee tehdyksi ja aluehallintovirasto valvoo koko laitoksen toimintaa säännöllisesti tai paikka suljetaan. Virikkeellistä toimintaa itse kullekin heidän kykyjensä mukaan. Ainoa virike serkkuni huoneessa oli matkaradio, josta hän kuunteli musiikkia. En haluaisi hänen paikalleen, mutta ainahan meiltä ei sitä kysytä ennakkoon. Itsekukin voimme kuvitella itsemme hänen paikalleen.